Lastensuojelu kokonaisuutena ei ole Suomessa ollut poliittisena mielenkiinnon kohteena, ja se on virhe, sanoo Hanna Heinonen.

 

 

Lasten­suo­jelun Keskus­liiton toimin­nan­johtaja Hanna Heinonen on ollut vaikut­ta­massa niin nykyisen lasten­suo­je­lulain kuin sosiaa­lialan osaamis­kes­kus­tenkin syntyyn. Hän on työsken­nellyt suoma­laisen lasten­suojelun ytimessä 1980-luvun puoli­vä­listä tähän päivään, eikä työ lopu.

– Pienet kosmeet­tiset paran­nukset eivät riitä, vaan tarvitaan isoja toimia, joilla vähen­netään esimer­kiksi lapsi­per­he­köy­hyyttä. Perheillä tulisi olla talou­del­liset mahdol­li­suudet selviytyä ilman ylimää­räistä stressiä, sanoo Hanna Heinonen.

Meillä on hyvin tiedossa riski­te­kijät, kuten yksin­huol­tajuus, vanhempien mielen­terveys- ja päihdeon­gelmat ja erot, jotka altis­tavat lasten­suojelun asiak­kuu­delle. Silti perheille ei kyetä järjes­tämään näihin vaativiin elämän­ti­lan­teisiin riittävää tukea.

– On selvästi olemassa monia juuri­syitä, joihin tulisi löytää perheitä tukevat toimin­ta­tavat. Lasten­suo­jelua pitäisi tarjota niille perheille, jotka tarvit­sevat vaati­vampaa tukea ja silloinkin sen tulisi olla yhdessä hyvin suunni­teltua, ennakoi­tavaa, avointa ja lasten oikeuksia kunnioit­tavaa.

Uuden sosiaa­li­huol­tolain yhtenä tavoit­teena oli siirtää painopiste ehkäi­sevään työhön. Selvi­tykset kuitenkin osoit­tavat, että laki toikin lasten­suo­jeluun paikoi­tellen lisää hämäryyttä. Epäselvyys on lisään­tynyt siitä, ketkä asiakkaat hoidetaan lasten­suojelun ja ketkä sosiaa­li­huollon piirissä.

– Sosiaa­li­huol­tolain toimeen­panon tuki ei ole ihan parhaalla mahdol­li­sella tavalla onnis­tunut. Nyt pitäisi käydä keskustelu siitä, millaista lasten­suo­jelua Suomeen halutaan, Heinonen toteaa.

Pitkä ura antaa näkymystä

Hanna Heinonen valmistui sosiaa­li­huol­ta­jaksi Tampereen yliopis­tosta. Tullessaan alalle hän oli 21-vuotias, ja Suomessa elettiin 1980-luvun lopun nousu­kautta. Hanna teki uransa ensim­mäiset seitsemän vuotta sosiaa­li­työtä Nurmi­järven kunnassa kahden hengen tiimissä ja auttoi kunta­laisia vauvasta vaariin. Muistiin­panot tehtiin lyhyesti kirjoi­tus­ko­neella, ja toimeen­tu­lotuet siirtyivät maksuun pankki­siir­to­lo­mak­keilla. Ei puhuttu dokumen­toinnin tärkey­destä, eikä lapsen oikeuk­sista kuten nyt.

Tarvitaan keskustelua, millainen on Suomen lastensuojelun visio.

– Yhteis­kun­nal­li­sesti iso muutos oli 1990-luvun alun lama. Monet perheet putosivat turval­li­sesta ja ennakoi­ta­vasta arjesta pois, ja tämä vaikutti monen lapsen tilan­teisiin. Tuli avioeroja, työttö­myyttä ja ylipäätään uuden­laista niukkuutta, muistelee Heinonen.

Lamaan asti kasvaviin tarpeisiin vastattiin lisää­mällä resursseja, mutta 2000-luvun alussa suunta vaihtui. Alkoivat keskus­telut resurssien kohden­ta­mi­sesta, arvioin­nista, vaiku­tuk­sista ja vaikut­ta­vuu­desta, eikä tälle keskus­te­lulle näy loppua. Tässä vaiheessa Hanna työskenteli Helsingin yliopiston täyden­nys­keskus Palme­niassa ja rakensi sosiaa­lialan osaamis­kes­kuksia kolle­goi­densa kanssa.

– Asiakas­työssä ymmärsin, että tiedän lasten­suo­je­luista paljon. Työssä ei vain ollut aikaa työstää tietoa laajemmin hyödyn­net­tävään muotoon. Siksi osaamis­kes­kukset innos­tivat minua. Olimme pääse­mässä tilan­teeseen, jossa käytäntö ja tutkimus, koulutus sekä kehit­tä­minen voitaisiin yhdistää.

Se oli vaihe, jolloin Heinosen työ lähti muotou­tumaan paikal­li­sesta valta­kun­nal­li­seksi. Kenttä­ko­ke­musta oli takana noin 15 vuotta, josta Nurmi­jär­vellä tehdyn työn lisäksi Heinonen oli päässyt tekemään perhe- ja sijais­huollon sekä sairaalan sosiaa­li­työtä. Koulu­tuskin oli päivit­tynyt sosiaa­lityön maisterin- ja lisen­si­aa­tin­tut­kin­noilla.

Ikuisuuskysymyksiä

Jo Heinosen osaamis­kes­kusai­koina puhuttiin sosiaa­lialan ammat­ti­laisten vaihtu­vuu­desta, saata­vuu­desta, työn stres­sistä ja kiireestä. Resurs­si­ky­sy­myksiin etsittiin ratkaisuja myös silloin.

– Tämä asia olisi pitänyt pystyä ratkai­semaan. Asiakas­mi­toi­tuk­sella turvat­taisiin toimin­tae­del­ly­tykset ainakin eetti­sesti kestävään lasten­suo­je­lu­työhön. Nyt yksit­täisen työnte­kijän harteille valuu sellaisia paineita, jotka kuuluvat muille, Heinonen sanoo.

Nykyinen lasten­suo­je­lulaki on kuitenkin Heinosen mielestä ihan hyvä.

– Osaamis­kes­kusai­koinani vedin pääkau­pun­ki­seudun lasten­suojelun kehit­tä­mi­syk­sikköä ja olin mukana lasten­suo­je­lulain uudis­ta­mis­pro­ses­sissa eri työryh­missä. Kun sosiaali- ja terveys­mi­nis­teriö toimeenpani lakia, kuljin kaksi vuotta eri puolilla Suomea koulut­ta­massa lasten­suo­je­lu­laista. Tuolloin tieto lasten oikeuk­sista lähti lisään­tymään. Tähän vaikutti sekin, että lapsen edun käsite otettiin uuteen lakiin niin vahvasti mukaan.

Lasten­suo­je­lulain valmis­te­lussa oli Heinosen lisäksi mukana myös monia muita sosiaa­li­työn­te­ki­jöitä, mikä auttoi, että leimaavien termien sijaan huolto­suun­ni­tel­masta tuli asiakas­suun­ni­telma ja kiireel­li­sestä huostaa­no­tosta kiireel­linen sijoitus. Se oli ajatuk­sel­li­sesti iso muutos.

– On silti surul­lista, ettei ole kovasta työstä ja kehit­tä­mis­koh­teiden osoit­ta­mi­sesta huoli­matta löydetty keinoa kääntää lasten­suojelun kurssia. Valitet­ta­vasti tuntuu, että lasten­suo­jelua raken­netaan vanhan päälle. Lasten­suo­jelua on kehitetty paloina, mikä muutenkin on lapsi- ja perhe­po­li­tii­kassa tapana. Nyt ei nähdä sitä, että meillä on esimer­kiksi sijais­huol­lossa olevissa lapsissa iso poten­tiaali, jos heidät saadaan lasten­suojelun avulla tuettua aikui­suuteen.

Lasten­suojelua on kehitetty paloina, mikä ­muutenkin on lapsi- ja perhe­politiikassa tapana.

Siirryt­täessä 2010-luvulle lasten­suo­jeluun on tullut uusia vaateita sosiaa­lisen median ja tiedon­saannin helppouden myötä. Työtä on perus­teltava toisella tavalla ja sen on oltava hyvin avointa ja ennakoitua.

– On hyvä asia, että lasten ja perheiden oikeus­tur­va­ky­sy­mykset ovat tulleet keskus­teluun, sillä niissä on edelleen puutteita.

Sosiaa­linen media tarjoaa mahdol­li­suuksia myös työnte­ki­jöille.

– Toivon, että lasten­suo­je­lutyön vaativuus ja henkinen kuormit­tavuus pystyt­täisiin näyttämään. On hirveän helppoa arvioida asioita ulkoapäin, jos ei ole ymmär­rystä siitä, mitä oikeasti tarkoittaa, että työnte­ki­jällä on 40 asiakasta.

– Olen iloinen siitä, että meillä on innos­tu­neita ja oma-aloit­teisia asian­tun­ti­joita, jotka löytävät lasten­suo­je­lu­työhön uusia mahdol­li­suuksia. Uudis­tu­minen vaatii aina myös uutta sukupolvea, ja viisaus on yhdessä tekemi­sessä.

Verkostojen kutoja

Nykyi­sessä työssään Lasten­suojelun Keskus­liiton toimin­nan­joh­tajana Heinonen kokee roolinsa ennen kaikkea mahdol­li­suuksien raken­tajana.

– Olen aina ajatellut, että kaikkia tarvitaan. Keskus­liiton tehtävä on koota toimi­ja­tahoja yhteen ja tehdä verkos­toivaa vaikut­ta­mis­työtä. Roolini on pitää huoli, että asian­tun­ti­joil­lamme on edelly­tykset toimia ja tuoda esiin lasten oikeuksien näkökulmaa.

Merkit­tä­västä työstään huoli­matta Heino­sella jää myös aikaa olla kahden lapsen­lap­sensa mummona ja käydä aamuisin jumpassa, mikä on entiselle kilpa­tason voimis­te­li­jalle tärkeää.

– Lasten­lasten kanssa on kiva viettää aikaa. Silloin en pidä kännykkää tai tieto­ko­netta esillä enkä ole tavoi­tet­ta­vissa, hän nauraa.

Kaisa Yliruo­kanen