Lastensuojelu kokonaisuutena ei ole Suomessa ollut poliittisena mielenkiinnon kohteena, ja se on virhe, sanoo Hanna Heinonen.

 

 

Lasten­suo­jelun Keskus­li­iton toimin­nan­jo­hta­ja Han­na Heinonen on ollut vaikut­ta­mas­sa niin nykyisen las­ten­suo­jelu­lain kuin sosi­aalialan osaamiskeskustenkin syn­tyyn. Hän on työsken­nel­lyt suo­ma­laisen las­ten­suo­jelun ytimessä 1980-luvun puo­livälistä tähän päivään, eikä työ lopu.

– Pienet kos­meet­tiset paran­nuk­set eivät riitä, vaan tarvi­taan iso­ja toimia, joil­la vähen­netään esimerkik­si lap­siper­heköy­hyyt­tä. Per­heil­lä tulisi olla taloudel­liset mah­dol­lisu­udet selviy­tyä ilman ylimääräistä stres­siä, sanoo Han­na Heinonen.

Meil­lä on hyvin tiedos­sa riskitek­i­jät, kuten yksin­huolta­ju­us, van­hempi­en mie­len­ter­veys- ja päi­hdeon­gel­mat ja erot, jot­ka altista­vat las­ten­suo­jelun asi­akku­udelle. Silti per­heille ei kyetä jär­jestämään näi­hin vaa­tivi­in elämän­ti­lanteisi­in riit­tävää tukea.

– On selvästi ole­mas­sa monia juurisy­itä, joi­hin tulisi löytää per­heitä tuke­vat toim­intata­vat. Las­ten­suo­jelua pitäisi tar­jo­ta niille per­heille, jot­ka tarvit­se­vat vaa­ti­vam­paa tukea ja sil­loinkin sen tulisi olla yhdessä hyvin suun­nitel­tua, ennakoitavaa, avoin­ta ja las­ten oikeuk­sia kun­nioit­tavaa.

Uuden sosi­aal­i­huolto­lain yht­enä tavoit­teena oli siirtää pain­opiste ehkäi­sevään työhön. Selvi­tyk­set kuitenkin osoit­ta­vat, että laki toikin las­ten­suo­jelu­un paikoitellen lisää hämäryyt­tä. Epä­selvyys on lisään­tynyt siitä, ketkä asi­akkaat hoide­taan las­ten­suo­jelun ja ketkä sosi­aal­i­huol­lon piiris­sä.

– Sosi­aal­i­huolto­lain toimeen­panon tuki ei ole ihan parhaal­la mah­dol­lisel­la taval­la onnis­tunut. Nyt pitäisi käy­dä keskustelu siitä, mil­laista las­ten­suo­jelua Suomeen halu­taan, Heinonen toteaa.

Pitkä ura antaa näkymystä

Han­na Heinonen valmis­tui sosi­aal­i­huolta­jak­si Tam­pereen yliopis­tos­ta. Tul­lessaan alalle hän oli 21-vuo­tias, ja Suomes­sa elet­ti­in 1980-luvun lop­un nousukaut­ta. Han­na teki uransa ensim­mäiset seit­semän vuot­ta sosi­aal­i­työtä Nur­mi­jär­ven kun­nas­sa kah­den hen­gen tiimis­sä ja aut­toi kun­ta­laisia vau­vas­ta vaari­in. Muis­ti­in­pan­ot tehti­in lyhyesti kir­joi­tuskoneel­la, ja toimeen­tu­lotuet siir­tyivät mak­su­un pankkisi­ir­tolo­makkeil­la. Ei puhut­tu doku­men­toin­nin tärkey­destä, eikä lapsen oikeuk­sista kuten nyt.

Tarvitaan keskustelua, millainen on Suomen lastensuojelun visio.

– Yhteiskun­nal­lis­es­ti iso muu­tos oli 1990-luvun alun lama. Mon­et per­heet puto­si­vat tur­val­lis­es­ta ja ennakoitavas­ta arjes­ta pois, ja tämä vaikut­ti mon­en lapsen tilanteisi­in. Tuli avio­ero­ja, työt­tömyyt­tä ja ylipäätään uuden­laista niukku­ut­ta, muis­telee Heinonen.

Lamaan asti kas­vavi­in tarpeisi­in vas­tat­ti­in lisäämäl­lä resursse­ja, mut­ta 2000-luvun alus­sa suun­ta vai­h­tui. Alkoi­vat keskuste­lut resurssien kohden­tamis­es­ta, arvioin­nista, vaiku­tuk­sista ja vaikut­tavu­ud­es­ta, eikä tälle keskustelulle näy lop­pua. Tässä vai­heessa Han­na työsken­teli Helsin­gin yliopis­ton täy­den­nyskeskus Pal­me­ni­as­sa ja rak­en­si sosi­aalialan osaamiskeskuk­sia kol­le­goiden­sa kanssa.

– Asi­akastyössä ymmärsin, että tiedän las­ten­suo­jeluista paljon. Työssä ei vain ollut aikaa työstää tietoa laa­jem­min hyö­dyn­net­tävään muo­toon. Sik­si osaamiskeskuk­set innos­ti­vat min­ua. Olimme pääsemässä tilanteeseen, jos­sa käytän­tö ja tutkimus, koulu­tus sekä kehit­tämi­nen voitaisi­in yhdis­tää.

Se oli vai­he, jol­loin Heinosen työ lähti muotou­tu­maan paikallis­es­ta val­takun­nal­lisek­si. Kent­täkoke­mus­ta oli takana noin 15 vuot­ta, jos­ta Nur­mi­järvel­lä teh­dyn työn lisäk­si Heinonen oli päässyt tekemään per­he- ja sijaishuol­lon sekä sairaalan sosi­aal­i­työtä. Koulu­tuskin oli päivit­tynyt sosi­aal­i­työn mais­terin- ja lisen­si­aat­in­tutkin­noil­la.

Ikuisuuskysymyksiä

Jo Heinosen osaamiskesku­saikoina puhut­ti­in sosi­aalialan ammat­ti­lais­ten vai­h­tu­vu­ud­es­ta, saatavu­ud­es­ta, työn stres­sistä ja kiireestä. Resurssikysymyk­si­in etsit­ti­in ratkaisu­ja myös sil­loin.

– Tämä asia olisi pitänyt pystyä ratkaise­maan. Asi­akas­mi­toituk­sel­la tur­vat­taisi­in toim­intaedel­ly­tyk­set ainakin eet­tis­es­ti kestävään las­ten­suo­je­lu­työhön. Nyt yksit­täisen työn­tek­i­jän harteille val­uu sel­l­aisia painei­ta, jot­ka kuu­lu­vat muille, Heinonen sanoo.

Nykyi­nen las­ten­suo­jelu­la­ki on kuitenkin Heinosen mielestä ihan hyvä.

– Osaamiskesku­saikoinani vedin pääkaupunkiseudun las­ten­suo­jelun kehit­tämisyk­sikköä ja olin mukana las­ten­suo­jelu­lain uud­is­tamis­pros­es­sis­sa eri työryh­mis­sä. Kun sosi­aali- ja ter­veysmin­is­ter­iö toimeen­pani lakia, kuljin kak­si vuot­ta eri puo­lil­la Suomea koulut­ta­mas­sa las­ten­suo­jelu­laista. Tuol­loin tieto las­ten oikeuk­sista lähti lisään­tymään. Tähän vaikut­ti sekin, että lapsen edun käsite otet­ti­in uuteen laki­in niin vah­vasti mukaan.

Las­ten­suo­jelu­lain valmis­telus­sa oli Heinosen lisäk­si mukana myös monia mui­ta sosi­aal­i­työn­tek­i­jöitä, mikä aut­toi, että leimaavien ter­mien sijaan huolto­su­un­nitel­mas­ta tuli asi­akas­su­un­nitel­ma ja kiireel­lis­es­tä huostaan­oto­s­ta kiireelli­nen sijoi­tus. Se oli ajatuk­sel­lis­es­ti iso muu­tos.

– On silti surullista, ettei ole kovas­ta työstä ja kehit­tämisko­htei­den osoit­tamis­es­ta huoli­mat­ta löy­det­ty keinoa kään­tää las­ten­suo­jelun kurssia. Valitet­tavasti tun­tuu, että las­ten­suo­jelua raken­netaan van­han päälle. Las­ten­suo­jelua on kehitet­ty paloina, mikä muutenkin on lap­si- ja per­he­p­oli­ti­ikas­sa tapana. Nyt ei nähdä sitä, että meil­lä on esimerkik­si sijaishuol­los­sa ole­vis­sa lap­sis­sa iso poten­ti­aali, jos hei­dät saadaan las­ten­suo­jelun avul­la tuet­tua aikuisu­u­teen.

Lasten­suojelua on kehitetty paloina, mikä ­muutenkin on lapsi- ja perhe­politiikassa tapana.

Siir­ryt­täessä 2010-luvulle las­ten­suo­jelu­un on tul­lut uusia vaatei­ta sosi­aalisen medi­an ja tiedon­saan­nin help­pouden myötä. Työtä on perustelta­va toisel­la taval­la ja sen on olta­va hyvin avoin­ta ja ennakoitua.

– On hyvä asia, että las­ten ja per­hei­den oikeustur­vakysymyk­set ovat tulleet keskustelu­un, sil­lä niis­sä on edelleen puut­tei­ta.

Sosi­aa­li­nen media tar­joaa mah­dol­lisuuk­sia myös työn­tek­i­jöille.

– Toivon, että las­ten­suo­je­lu­työn vaa­tivu­us ja henk­i­nen kuor­mit­tavu­us pystyt­täisi­in näyt­tämään. On hirveän help­poa arvioi­da asioi­ta ulkoapäin, jos ei ole ymmär­rystä siitä, mitä oikeasti tarkoit­taa, että työn­tek­i­jäl­lä on 40 asi­akas­ta.

– Olen iloinen siitä, että meil­lä on innos­tunei­ta ja oma-aloit­teisia asiantun­ti­joi­ta, jot­ka löytävät las­ten­suo­je­lu­työhön uusia mah­dol­lisuuk­sia. Uud­is­tu­mi­nen vaatii aina myös uut­ta sukupolvea, ja viisaus on yhdessä tekemisessä.

Verkostojen kutoja

Nykyisessä työssään Las­ten­suo­jelun Keskus­li­iton toimin­nan­jo­hta­jana Heinonen kokee roolin­sa ennen kaikkea mah­dol­lisuuk­sien rak­en­ta­jana.

– Olen aina ajatel­lut, että kaikkia tarvi­taan. Keskus­li­iton tehtävä on koo­ta toim­i­jata­ho­ja yhteen ja tehdä verkos­toivaa vaikut­tamistyötä. Rooli­ni on pitää huoli, että asiantun­ti­joil­lamme on edel­ly­tyk­set toimia ja tuo­da esi­in las­ten oikeuk­sien näkökul­maa.

Merkit­tävästä työstään huoli­mat­ta Heinosel­la jää myös aikaa olla kah­den lapsen­lapsen­sa mum­mona ja käy­dä aamuisin jumpas­sa, mikä on entiselle kil­pata­son voimis­teli­jalle tärkeää.

– Las­ten­las­ten kanssa on kiva viet­tää aikaa. Sil­loin en pidä kän­nykkää tai tietokonet­ta esil­lä enkä ole tavoitet­tavis­sa, hän nau­raa.

Kaisa Yliruoka­nen