Lastensuojelu kokonaisuutena ei ole Suomessa ollut poliittisena mielenkiinnon kohteena, ja se on virhe, sanoo Hanna Heinonen.

 

 

Lasten­suo­je­lun Kes­kus­lii­ton toi­min­nan­joh­taja Hanna Hei­no­nen on ollut vai­kut­ta­massa niin nykyi­sen las­ten­suo­je­lu­lain kuin sosi­aa­lia­lan osaa­mis­kes­kus­ten­kin syn­tyyn. Hän on työs­ken­nel­lyt suo­ma­lai­sen las­ten­suo­je­lun yti­messä 1980-luvun puo­li­vä­listä tähän päi­vään, eikä työ lopu.

– Pie­net kos­meet­ti­set paran­nuk­set eivät riitä, vaan tar­vi­taan isoja toi­mia, joilla vähen­ne­tään esi­mer­kiksi lap­si­per­he­köy­hyyttä. Per­heillä tulisi olla talou­del­li­set mah­dol­li­suu­det sel­viy­tyä ilman yli­mää­räistä stres­siä, sanoo Hanna Hei­no­nen.

Meillä on hyvin tie­dossa ris­ki­te­ki­jät, kuten yksin­huol­ta­juus, van­hem­pien mie­len­ter­veys- ja päih­deon­gel­mat ja erot, jotka altis­ta­vat las­ten­suo­je­lun asiak­kuu­delle. Silti per­heille ei kyetä jär­jes­tä­mään näi­hin vaa­ti­viin elä­män­ti­lan­tei­siin riit­tä­vää tukea.

– On sel­västi ole­massa monia juu­ri­syitä, joi­hin tulisi löy­tää per­heitä tuke­vat toi­min­ta­ta­vat. Las­ten­suo­je­lua pitäisi tar­jota niille per­heille, jotka tar­vit­se­vat vaa­ti­vam­paa tukea ja sil­loin­kin sen tulisi olla yhdessä hyvin suun­ni­tel­tua, enna­koi­ta­vaa, avointa ja las­ten oikeuk­sia kun­nioit­ta­vaa.

Uuden sosi­aa­li­huol­to­lain yhtenä tavoit­teena oli siir­tää pain­opiste ehkäi­se­vään työ­hön. Sel­vi­tyk­set kui­ten­kin osoit­ta­vat, että laki toi­kin las­ten­suo­je­luun pai­koi­tel­len lisää hämä­ryyttä. Epä­sel­vyys on lisään­ty­nyt siitä, ketkä asiak­kaat hoi­de­taan las­ten­suo­je­lun ja ketkä sosi­aa­li­huol­lon pii­rissä.

– Sosi­aa­li­huol­to­lain toi­meen­pa­non tuki ei ole ihan par­haalla mah­dol­li­sella tavalla onnis­tu­nut. Nyt pitäisi käydä kes­kus­telu siitä, mil­laista las­ten­suo­je­lua Suo­meen halu­taan, Hei­no­nen toteaa.

Pitkä ura antaa näkymystä

Hanna Hei­no­nen val­mis­tui sosi­aa­li­huol­ta­jaksi Tam­pe­reen yli­opis­tosta. Tul­les­saan alalle hän oli 21-vuo­tias, ja Suo­messa elet­tiin 1980-luvun lopun nousu­kautta. Hanna teki uransa ensim­mäi­set seit­se­män vuotta sosi­aa­li­työtä Nur­mi­jär­ven kun­nassa kah­den hen­gen tii­missä ja aut­toi kun­ta­lai­sia vau­vasta vaa­riin. Muis­tiin­pa­not teh­tiin lyhyesti kir­joi­tus­ko­neella, ja toi­meen­tu­lo­tuet siir­tyi­vät mak­suun pank­ki­siir­to­lo­mak­keilla. Ei puhuttu doku­men­toin­nin tär­key­destä, eikä lap­sen oikeuk­sista kuten nyt.

Tarvitaan keskustelua, millainen on Suomen lastensuojelun visio.

– Yhteis­kun­nal­li­sesti iso muu­tos oli 1990-luvun alun lama. Monet per­heet puto­si­vat tur­val­li­sesta ja enna­koi­ta­vasta arjesta pois, ja tämä vai­kutti monen lap­sen tilan­tei­siin. Tuli avio­eroja, työt­tö­myyttä ja yli­pää­tään uuden­laista niuk­kuutta, muis­te­lee Hei­no­nen.

Lamaan asti kas­va­viin tar­pei­siin vas­tat­tiin lisää­mällä resurs­seja, mutta 2000-luvun alussa suunta vaih­tui. Alkoi­vat kes­kus­te­lut resurs­sien koh­den­ta­mi­sesta, arvioin­nista, vai­ku­tuk­sista ja vai­kut­ta­vuu­desta, eikä tälle kes­kus­te­lulle näy lop­pua. Tässä vai­heessa Hanna työs­ken­teli Hel­sin­gin yli­opis­ton täy­den­nys­kes­kus Pal­me­niassa ja rakensi sosi­aa­lia­lan osaa­mis­kes­kuk­sia kol­le­goi­densa kanssa.

– Asia­kas­työssä ymmär­sin, että tie­dän las­ten­suo­je­luista pal­jon. Työssä ei vain ollut aikaa työs­tää tie­toa laa­jem­min hyö­dyn­net­tä­vään muo­toon. Siksi osaa­mis­kes­kuk­set innos­ti­vat minua. Olimme pää­se­mässä tilan­tee­seen, jossa käy­täntö ja tut­ki­mus, kou­lu­tus sekä kehit­tä­mi­nen voi­tai­siin yhdis­tää.

Se oli vaihe, jol­loin Hei­no­sen työ lähti muo­tou­tu­maan pai­kal­li­sesta val­ta­kun­nal­li­seksi. Kent­tä­ko­ke­musta oli takana noin 15 vuotta, josta Nur­mi­jär­vellä teh­dyn työn lisäksi Hei­no­nen oli pääs­syt teke­mään perhe- ja sijais­huol­lon sekä sai­raa­lan sosi­aa­li­työtä. Kou­lu­tus­kin oli päi­vit­ty­nyt sosi­aa­li­työn mais­te­rin- ja lisen­si­aa­tin­tut­kin­noilla.

Ikuisuuskysymyksiä

Jo Hei­no­sen osaa­mis­kes­kusai­koina puhut­tiin sosi­aa­lia­lan ammat­ti­lais­ten vaih­tu­vuu­desta, saa­ta­vuu­desta, työn stres­sistä ja kii­reestä. Resurs­si­ky­sy­myk­siin etsit­tiin rat­kai­suja myös sil­loin.

– Tämä asia olisi pitä­nyt pys­tyä rat­kai­se­maan. Asia­kas­mi­toi­tuk­sella tur­vat­tai­siin toi­min­tae­del­ly­tyk­set aina­kin eet­ti­sesti kes­tä­vään las­ten­suo­je­lu­työ­hön. Nyt yksit­täi­sen työn­te­ki­jän har­teille valuu sel­lai­sia pai­neita, jotka kuu­lu­vat muille, Hei­no­nen sanoo.

Nykyi­nen las­ten­suo­je­lu­laki on kui­ten­kin Hei­no­sen mie­lestä ihan hyvä.

– Osaa­mis­kes­kusai­koi­nani vedin pää­kau­pun­ki­seu­dun las­ten­suo­je­lun kehit­tä­mi­syk­sik­köä ja olin mukana las­ten­suo­je­lu­lain uudis­ta­mis­pro­ses­sissa eri työ­ryh­missä. Kun sosi­aali- ja ter­veys­mi­nis­te­riö toi­meen­pani lakia, kul­jin kaksi vuotta eri puo­lilla Suo­mea kou­lut­ta­massa las­ten­suo­je­lu­laista. Tuol­loin tieto las­ten oikeuk­sista lähti lisään­ty­mään. Tähän vai­kutti sekin, että lap­sen edun käsite otet­tiin uuteen lakiin niin vah­vasti mukaan.

Las­ten­suo­je­lu­lain val­mis­te­lussa oli Hei­no­sen lisäksi mukana myös monia muita sosi­aa­li­työn­te­ki­jöitä, mikä aut­toi, että lei­maa­vien ter­mien sijaan huol­to­suun­ni­tel­masta tuli asia­kas­suun­ni­telma ja kii­reel­li­sestä huos­taa­no­tosta kii­reel­li­nen sijoi­tus. Se oli aja­tuk­sel­li­sesti iso muu­tos.

– On silti surul­lista, ettei ole kovasta työstä ja kehit­tä­mis­koh­tei­den osoit­ta­mi­sesta huo­li­matta löy­detty kei­noa kään­tää las­ten­suo­je­lun kurs­sia. Vali­tet­ta­vasti tun­tuu, että las­ten­suo­je­lua raken­ne­taan van­han päälle. Las­ten­suo­je­lua on kehi­tetty paloina, mikä muu­ten­kin on lapsi- ja per­he­po­li­tii­kassa tapana. Nyt ei nähdä sitä, että meillä on esi­mer­kiksi sijais­huol­lossa ole­vissa lap­sissa iso poten­ti­aali, jos hei­dät saa­daan las­ten­suo­je­lun avulla tuet­tua aikui­suu­teen.

Lasten­suojelua on kehitetty paloina, mikä ­muutenkin on lapsi- ja perhe­politiikassa tapana.

Siir­ryt­täessä 2010-luvulle las­ten­suo­je­luun on tul­lut uusia vaa­teita sosi­aa­li­sen median ja tie­don­saan­nin help­pou­den myötä. Työtä on perus­tel­tava toi­sella tavalla ja sen on oltava hyvin avointa ja enna­koi­tua.

– On hyvä asia, että las­ten ja per­hei­den oikeus­tur­va­ky­sy­myk­set ovat tul­leet kes­kus­te­luun, sillä niissä on edel­leen puut­teita.

Sosi­aa­li­nen media tar­joaa mah­dol­li­suuk­sia myös työn­te­ki­jöille.

– Toi­von, että las­ten­suo­je­lu­työn vaa­ti­vuus ja hen­ki­nen kuor­mit­ta­vuus pys­tyt­täi­siin näyt­tä­mään. On hir­veän help­poa arvioida asioita ulkoa­päin, jos ei ole ymmär­rystä siitä, mitä oikeasti tar­koit­taa, että työn­te­ki­jällä on 40 asia­kasta.

– Olen iloi­nen siitä, että meillä on innos­tu­neita ja oma-aloit­tei­sia asian­tun­ti­joita, jotka löy­tä­vät las­ten­suo­je­lu­työ­hön uusia mah­dol­li­suuk­sia. Uudis­tu­mi­nen vaa­tii aina myös uutta suku­pol­vea, ja vii­saus on yhdessä teke­mi­sessä.

Verkostojen kutoja

Nykyi­sessä työs­sään Las­ten­suo­je­lun Kes­kus­lii­ton toi­min­nan­joh­ta­jana Hei­no­nen kokee roo­linsa ennen kaik­kea mah­dol­li­suuk­sien raken­ta­jana.

– Olen aina aja­tel­lut, että kaik­kia tar­vi­taan. Kes­kus­lii­ton teh­tävä on koota toi­mi­ja­ta­hoja yhteen ja tehdä ver­kos­toi­vaa vai­kut­ta­mis­työtä. Roo­lini on pitää huoli, että asian­tun­ti­joil­lamme on edel­ly­tyk­set toi­mia ja tuoda esiin las­ten oikeuk­sien näkö­kul­maa.

Mer­kit­tä­västä työs­tään huo­li­matta Hei­no­sella jää myös aikaa olla kah­den lap­sen­lap­sensa mum­mona ja käydä aamui­sin jum­passa, mikä on enti­selle kil­pa­ta­son voi­mis­te­li­jalle tär­keää.

– Las­ten­las­ten kanssa on kiva viet­tää aikaa. Sil­loin en pidä kän­nyk­kää tai tie­to­ko­netta esillä enkä ole tavoi­tet­ta­vissa, hän nau­raa.

Kaisa Yli­ruo­ka­nen