Koskettamisessa ei saisi kitsastella. Runsas hellittely auttaa lasta oppimaan ja rakentamaan minäkuvaansa, sanoo lastenpsykiatri Jukka Mäkelä.

 

Pörrötetäänkö teil­lä hiuk­sia ohi­men­nen? Rutis­te­taanko muutenkin kuin lohdu­tuk­sek­si? Run­sas halailu ja sylit­te­ly kan­nat­taa, sil­lä se edis­tää lapsen kehi­tys­tä. Mitä pienem­pi lap­si on, sitä enem­män hän tarvit­see läheisyy­den koke­muk­sia, sanoo las­tenpsyki­a­tri Juk­ka Mäkelä Ter­vey­den ja hyv­in­voin­nin laitok­selta (THL).
Toista ihmistä kos­ket­ta­mal­la saa aikaan paljon hyvää. Kos­ke­tus on kaik­ista vuorovaiku­tuk­sen muodoista alkukan­taisin. Se puhut­telee sil­loinkin, kun sanat tai eleet eivät riitä. Mikä hienoin­ta, hel­lä kos­ke­tus lievit­tää stres­siä ja alen­taa veren­painet­ta. Silitel­lä kan­nat­taa myös pip­iä puhal­taes­sa, sil­lä tutk­i­jat ovat toden­neet kos­ke­tuk­sen lievit­tävän kipua.

Voimaa ihmisenä olemiseen

Kos­ke­tus kul­kee aivoihin sekä pin­nal­lisia että syviä ais­tikanavia pitkin. Pin­tatun­to saa ihmisen vireäk­si ja tietoisek­si siitä, että joku tai jokin tuli hyvin lähelle. Syvä­tun­tona kulke­va lem­peä kos­ke­tus viestit­tää: halu­an olla kanssasi ja tah­don sin­ulle hyvää. Yksi kos­ke­tuk­sen tärkeim­mistä tehtävistä onkin kytkeä lap­si yhtey­teen tois­t­en ihmis­ten kanssa.
– Tämä yhteys on hengis­sä säi­lymisen ja kehi­tyk­sen kannal­ta keskeistä, Mäkelä sanoo.
Kos­ke­tus aut­taa las­ta rak­en­ta­maan koke­mus­ta itses­tään.

Lapsille on tärkeää opettaa, että kaikkea kosketusta ei tarvitse suvaita eikä toisia ihmisiä saa koskea mihin tahansa.

Minäku­va muo­dos­tuu käsi­tyk­ses­tä, mil­lainen minä olen ja mil­lainen on suh­teeni ympäröivään maail­maan. Min­u­us kehit­tyy koko elämän ajan, kun ihmi­nen saa muil­ta palautet­ta ole­muk­ses­taan ja toimin­nas­taan. Syvä­tun­toais­timus välit­tyy aivois­sa niihin keskuk­si­in, jot­ka kokoa­vat minäku­vaa ja kuvaa itses­tä suh­teessa toisi­in. Hel­lä kos­ke­tus siis ker­too lapselle: olet hyvä ja sin­ua rakaste­taan.

Myön­teis­es­tä viestistä seu­raa mieli­hyvän tunne, joka tukee oppimista ja kehit­tymistä.
– Kun on hyvä olla, pystyy luovu­u­teen, oppimiseen ja sosi­aal­isu­u­teen. Kos­ke­tus on voimavara mihin tahansa, Mäkelä tiivistää.

Ei palkinto, vaan perustila

Vielä Mäkelän lap­su­udessa oli taval­lista ajatel­la, että lapsen halaami­nen on turhaa hem­mot­telua ja tekee hänestä heikon. Tämän ole­tuk­sen tiede on sit­tem­min kumon­nut.

– Tutkimus näyt­tää hyvin yksiselit­teis­es­ti, että run­sas, oikean­lainen läheisyys tukee lapsen kasvua niin, että hän oppii pitämään puo­li­aan. Jos lap­si ei saa tarvit­se­maansa kos­ke­tus­ta, hänestä voi kas­vaa epä­var­ma sosi­aal­i­sis­sa suhteis­sa. Se voi myös lisätä riskiä tul­la myöhem­min väärin kos­kete­tuk­si ja hyväk­sikäyte­tyk­si.

Osa virheel­listä käsi­tyk­sistä elää yhä. Las­tenpsyki­a­trin sydän­tä sär­kee ajat­telumalli, jon­ka mukaan kiukut­tel­e­van tai surullisen lapsen pitää rauhoit­tua ennen kuin hän pääsee syli­in.
– Kos­ke­tus ei ole palk­in­to vaan perusti­la. Lapselta ei koskaan saisi evätä halaamista tai kos­ke­tus­ta.

Rajojen opettamisessa voi käyttää apuna leikkejä ja THL:n julkaisemaa Turvataitoja lapsille -opasta.

Mäkelän mielestä suo­ma­laiset keskit­tyvät liikaa siihen, mikä on lapselta tuh­maa tai kilt­tiä käytöstä.
– Lapset toimi­vat usein haluten hyvää, mut­ta he eivät pysty säätelemään omaa kiihtymys­ta­soaan. Sil­loin syli on hei­dän palaut­tamis­taan säätelyalueelle. Syli­in ottamis­es­ta ja tilanteen sanoit­tamis­es­ta hyö­tyvät myös ryh­män muut lapset. Aivo­jen peilausjär­jestelmä tuot­taa sivus­taseu­raa­jille koke­muk­sen siitä, kuin he oli­si­vat itse rauhoitelta­vana.
– Tekemäl­lä yhdelle tekee itse asi­as­sa kaikille, jot­ka katso­vat, Mäkelä kiteyt­tää.

Koskettamaan voi oppia

Arvostet­tu las­tenpsyki­a­tri tietää, ettei kos­ket­ta­mi­nen ole kaikille help­poa. Hän on itsekin oppin­ut oikean­laisen kos­ket­tamisen taidon  aikuise­na omien las­ten­sa ja asi­akkaiden­sa ansios­ta.
– On ihanaa, että meil­lä on muo­vau­tu­vat aiv­ot. Lapset voivat aut­taa myös varhaiskas­vatuk­ses­sa työsken­tele­viä löytämään sel­l­aista, mitä ei ole itse pienenä kokenut.

Varhaiskas­vat­ta­jil­la on Mäkelän mukaan keskeinen rooli kos­ke­tuskult­tuurin vaal­i­joina. Kun van­hem­mat eivät ole saatavil­la, päiväkodin työn­tek­i­jä tar­joaa lapselle tur­val­lisen kiin­tymysko­hteen, jon­ka sylis­sä voi jäsen­tää ja säädel­lä tun­teitaan. Fyy­siset rakkau­den osoituk­set  ovat eri­tyisen tärkeitä alle kouluikäisille lap­sille, jot­ka eivät vielä kykene työstämään minäku­vaansa pelkkien aja­tusten voimal­la.

Pelko kosketuksen väärinkäytöstä ei saa estää hyvän fyysisen kulttuurin kehittymistä.

Mäkelä kan­nus­taa varhaiskas­vat­ta­jia halaa­maan, vaikkei se tun­tu­isi itses­tä luon­te­val­ta. Ei tarvitse pelätä, että lap­si pitäisi halaus­ta teen­näisenä ja kok­isi ole­vansa vas­ten­mieli­nen. Kun tarkoi­tus on hyvä, viesti kyl­lä välit­tyy lapselle. Mäkelän mielestä lapselle kan­nat­taa ker­toa avoimesti, jos on tot­tuma­ton halail­i­ja. Huonoin vai­h­toe­hto on vetäy­tyä tilanteesta mitään selit­tämät­tä.
– Voi sanoa vaik­ka, että ”min­ua ei otet­tu pienenä syli­in, joten en ole niin hyvä syli­in otta­ja kuin Mai­ja”. Sanoit­ta­mi­nen aut­taa las­ta ymmärtämään, että ihmiset ovat eri­laisia.

Hienovaraisuus vie pitkälle

On hyvä tiedostaa, etteivät kaik­ki lapsetkaan samal­la taval­la pidä kos­ket­tamis­es­ta. Taustal­la voi olla eri­ty­ish­erkkyyt­tä, jol­loin lap­si ais­tii arkisetkin ärsyk­keet voimakkaina. Kos­ke­tuk­sen vält­te­ly saat­taa ker­toa myös siitä, että lap­si on aiem­min kokenut sat­ut­tavaa kos­ke­tus­ta.  Varhaiskas­vatuk­sen tehtävä on Mäkelän mukaan etsiä se koh­ta, jos­sa lap­si voi kokea mieli­hyvää ja yhteyt­tä toisi­in ikävistä koke­muk­sis­taan huoli­mat­ta.

– On hyvä etsiä min­imi­ra­ja, joka lapsen on help­po ottaa vas­taan, ja kulkea sitä pitkin. Työn­tek­i­jä voi esimerkik­si laskea käden pienek­si het­kek­si lapsen olka­päälle tai silit­tää ohi­men­nen hiuk­sia. Jos lap­si vas­tustelee, reak­tio kan­nat­taa pukea sanoik­si: ”Etkö tykän­nytkään tästä?”

Min­na Kurvi­nen