Teksti: Jaana Laitinen | Kuvat: Esko Jämsä

Etsivän lähityön työpari Miita Puska ja Kirsi Ekström tekevät sosiaali­alan työtä kadulla Helsingissä. Talentia-lehti kulki heidän mukanaan työpäivän ajan heinäkuussa.

Ei mihinkään kiirettä. Etsivän lähityön työpari, sosionomi (AMK) Kirsi Ekström ja sosionomi (AMK) Miita Puska, seisoo Helsingin Kannel­mäessä Sitra­torin aamussa. Kello kulkee kohti yhdeksää. Silloin pientä aukiota reunus­tavat pari kapakkaa ja lähikauppa aukeavat.

Asiak­kaita on kertynyt odottamaan sitä hetkeä. He ovat keski-ikäisiä ja hieman vanhempia miehiä. Osa on työparin vanhoja tuttuja.

Naiset vaihtavat rauhal­li­sesti huomenia miesten kanssa. Kumpikaan ei hyökkää kysymään, miten teillä menee. Pitää edetä hitaasti, jotta lopulta päästään puhumaan asiak­kaiden kanssa asiaa.
Hekalla” on vauhti päällä. Juttu kiertää vähitellen Hekan ongelmaan: hän pelkää, että työvoi­ma­toi­misto määrää karenssin. Hän kyselee, voisiko jompi­kumpi työpa­rista selvittää asian.

Tarinan­pa­la­sista syntyy kuva tapah­tu­ma­ket­justa, jossa Heka yritti mennä kuntout­tavan työtoi­minnan haastat­teluun. Paikan piti löytyä kahden tien risteyk­sestä kaupungin keskustan ulkopuo­lelta. Heka ei löytänyt perille. Eikä hän voinut soittaa työnjoh­ta­jalle, sillä hänellä kyllä on puhelin, mutta siinä ei ole soittoaikaa.

Hekalle voi soittaa, mutta hän ei voi soittaa.
Heka meni haastat­teluun jokeri­linjan bussilla. Siinä ei tarvitse näyttää bussi­korttia, kun nousee kyytiin. Niin pystyy ajamaan pummilla. Bussi­korttiin ei ole rahaa.

Asiakkaillamme ei usein ole varaa asioihin, jotka muille ovat itsestään selviä.

– Juuri näitä ongelmia meidän asiak­kail­lamme on. Ei ole varaa asioihin, jotka muille ovat itsestään selviä, Miita Puska kertoo.

Heka ja työpari miettivät, käytäi­siinkö porukalla katso­massa viereisen kirjaston tieto­koneelta, onko karenssi mätkäisty. Käy ilmi, että kuntout­tavan työtoi­minnan oharista on pari, kolme viikkoa. Puska sanoo, että kyllä se karenssi on toden­nä­köi­sesti tullut. Kirjastoon ei tarvitse mennä.

Työpari vaihtaa Hekan kanssa puhelin­nu­me­roita vastaisen varalle. Miestä mieti­tyttää, miten hän tulee toimeen, kun työttö­myys­tukeen tulee katkos. Heka heittää, että lähtee ostamaan lapion ja kaivaa itselleen kuopan. Puska toppuut­telee sellaisia puheita. Sitten Heka keksii, että pitäisi löytää rikas nainen, niin rahamur­heista pääsisi. Oletteko te rikkaita, hän kysyy Ekströ­miltä ja Puskalta. Naiset pudis­tavat päätään.

Hekalla ja kahdella muulla miehellä, jotka pysäh­tyvät juttusille, on asunto. Toistai­seksi, kaikki lisäävät nopeasti. Toimeen­tu­lo­tukea myöntävä Kela on kehot­tanut miehiä etsimään halvemmat asunnot.
Miten se Helsin­gissä onnistuu?

Kannelmäki kello 8.55: Helsingin etsivän lähityön lännen pari Miita Puska ja Kirsi Ekström tapaavat asiak­kaita Sitra­to­rilla. Useimmat asiakkaat ovat 30 – 65-vuotiaita.

Etsivän lähityön pareja on liikkunut Helsin­gissä nyt kymmenen vuotta. Ajatus uudesta työmuo­dosta tuli alun perin kaupungin ja poliisin johdolta. Ongel­maksi nähtiin, että asunn­ot­tomat ja muut ulkoti­loissa oleske­lijat aiheut­tivat turvat­to­muutta muille ihmisille.

Tarkoitus oli kokeilla, voisiko kaduilla oireh­tivia ihmisiä auttaa sosiaa­lityön keinoin. Heitä etsimään ja kohtaamaan palkattiin etsivän lähityön työnte­ki­jöitä aluksi Itä- ja Pohjois-Helsinkiin. Sitten työ laajeni etelään eli Pasilan asemalle ja siitä kaupungin keskustaan päin.

Miita Puska ja Kirsi Ekström aloit­tivat lännessä työparina 2017. Heidän tukikoh­tansa sijaitsee lännen aikuis­so­si­aa­lityön tiloissa Lassi­lassa. Lähityön piirit vastaavat aikuis­so­si­aa­lityön aluejakoa: pohjoinen, itä, etelä ja länsi.

Työnte­kijät etsivät Helsingin alueella ulkona asuvia ja palve­luiden ulkopuo­lella olevia sekä heikosti palve­luihin kiinnit­ty­neitä ihmisiä. Apua saavan ei tarvitse asua Helsin­gissä, riittää, kun hänet tavataan kaupungin alueelta.
Kun Puska ja Ekström jutte­levat Sitra­to­rilla miesten kanssa, paikalle pyörähtää poliisin maija. Sillä on omia asioita, mutta se seuraa hetken etäältä lähityön työsken­telyä. Maijasta ei puututa tapaa­miseen.

On tärkeää, että asiakkaat ymmärtävät, että me olemme heidän puolellaan.

Etsivän lähityön asiak­kaita ovat kaikkein vaikeim­massa tilan­teessa elävät ihmiset. Heitä ovat asunn­ot­tomat, monella tavalla syrjäy­tyneet ja ulkona aikaansa viettävät ihmiset. Elämässä on monta solmua: ei ole työtä tai rahaa, päihteitä kuluu liikaa, terveys ja mielen­terveys rakoi­levat, kotia ei ole tai se uhkaa mennä alta.

Luottamus viran­omaisiin tai palve­luihin on heikkoa. Monilta se on mennyt kokonaan.

– On tärkeää, että asiakkaat ymmär­tävät, että me olemme heidän puolellaan. Että me ei haluta heille pahaa. Me tulemme kysymään, tarvi­taanko apua. Meille ei tarvitse kertoa edes nimeä, Ekström kertoo.

Hekaakin pahem­massa asemassa olevia kaduilta löytyy, työpari kertoo. Hekalla on sentään passi ja pankki­tun­nukset, eli hän pääsee hoitamaan asioitaan.

– Monet ovat täysin ulkona yhteis­kun­nasta. Heillä ei ole pankki­tiliä, henkka­reita, puhelinta tai juuri mitään muuta. Lompakko ja paperit on varas­tettu, Puska kuvaa.

Etsivä lähityö tekee paikan päällä arvion asiakkaan tilasta ja avun tarpeesta. Sen mukaan asiak­kaalle annetaan neuvoja ja apua. Heitä autetaan saamaan heille kuuluvat tuet ja palvelut.

– Me myös saatamme usein asiak­kaita palve­luihin, jos he eivät pysty sinne itse menemään, työpari kertoo.

Luotta­muksen raken­ta­minen vie aikaa. Usein tarvitaan monia tapaa­misia ja jutus­telua, ennen kuin asiakas ottaa apua vastaan. Siksi meillä ei ole aikatauluja, Puska sanoo. Joskus asiakkaan kanssa vietetään useampi tunti kerralla.

– Kun me tapaamme ihmisiä, meillä on aikaa kuunnella ja kohdata. Saamme siitä usein hyvää palau­tetta. Monissa palve­luissa aikaa varataan vain sille, että asia ehditään juuri ja juuri hoitaa

Kannelmäki kello 9.45: Lähityön lännen pari tietää, missä nukutaan ulkona. He käyvät läpi kauppa­keskus Kaaren takana olevat, sodan ­aikaiset linnoitus­käytävät.

Miita Puska ja Kirsi Ekström aloit­tavat työpäi­vänsä työhuo­neesta tai mistä vain lännen alueelta. Usein he sopivat edellisenä päivänä, missä aamulla tavataan.

Tänään naiset ajavat Sitra­to­rilta kauppa­keskus Kaareen toiselle laidalle Kannel­mäkeä.

Tunnelma on siellä vielä aamun­verk­kainen. Muutamia eläke­läisiä kävelee asioillaan pitkiä käytäviä.

Työpari astuu ulos kauppa­kes­kuksen takao­vesta, ylittää pienen nurmikon ja katoaa metsän­läm­pä­reeseen kauppa­kes­kuksen ja vilkkaan Hämeen­lin­nan­väylän väliin. Siellä tulee vastaan maahan kaivettuja, betonilla vahvis­tettuja käytäviä. Ne kuuluivat sotien aikana läntisen Helsingin linnoi­tus­ketjuun.

Naiset koluavat kymmeniä metrejä pitkiä käytäviä. Nukkujia ei labyrin­tistä löydy. Käytä­villä kuitenkin tulee eteen roskia ja pömpelin jäännökset.

– On täällä joku ollut, Ekström miettii.
Tätä etsivä lähityö on, ihan konkreet­tista etsimistä, naiset kertovat. He kiertävät asemia, toreja, ostareita, puistoja ja metsiä, joissa asunn­ot­tomia ja syrjäy­ty­neitä ihmisiä oleilee. Sateella asiak­kaita löytyy esimer­kiksi asemilta ja kirjas­toista. Muual­takin heitä löytyy.

Asiakkaita oleilee ulkona, vaikka olisi 20 astetta pakkasta.

– Ikinä ei tiedä, missä meidän asiak­kaamme ovat. Aina sääkään ei sitä määrää. Asiak­kaita oleilee ulkona, vaikka olisi 20 astetta pakkasta, Ekström kertoo.

Läntisen Helsingin majapaikat ovat tulleet tutuiksi. Haagan ison liiken­neym­pyrän keskellä ei viime aikoina ole nukuttu. Aiemmin se tunnettiin asunn­ot­tomien yöpaikkana. Helsin­gissä oleilee kolmasosa koko maan asunn­ot­to­mista. Joka kymmenes helsin­ki­läinen elää köyhyy­dessä, Ekström luettelee tylyjä lukuja.

– Kävelemme metsiä läpi. Saattaa olla, että menemme ihan vierestä ohi ja vasta toisesta suunnasta huomaamme, että tuossahan onkin jonkun nukku­ma­paikka. Ne on piilo­tettu hyvin. Niitä voi löytyä ihan tien vierestä. Joskus yösija on makuu­pussi puistossa, Miita Puska kertoo.

Vauraaksi mielle­tyssä Länsi-Helsin­gissä on vähemmän ulkona asuvia kuin muualla Helsin­gissä. Silti heihin törmää täälläkin.

– Lännessä on enemmän piiloa­sunn­ot­to­muutta. Kodit­tomat asuvat kavereiden ja tuttavien nurkissa.

Kannelmäki, 9.55: Linnoi­tuk­sesta löytyi jälkiä asumuk­sesta. Myös Länsi-Helsin­gissä ihmisiä nukkuu öitä ulkona, ­vaikka piiloa­sunn­ot­tomuus on yleisempää.

Kannel­mäestä naiset ajavat Pitäjän­mäkeen. Joskus he kulkevat koko päivän jalka­pe­lillä metsiä ja puistoja pitkin.

– Silloin työpäivän päättyessä askel­mittari näyttää 15 000 askelta, Kirsi Ekström kertoo.

Pitäjänmäki on pienta­lo­val­tainen asuinalue, jossa sijaitsee lähekkäin kolme asunn­ot­tomien asuntolaa: kaupungin oma, Niemi­ko­ti­säätiön mielen­ter­veys­po­ti­laille tarkoi­tettu asuntola ja Pelas­tusar­meijan asumi­syk­sikkö. Yhdessä niistä asuu ”Ville”. Ekströ­millä on miehelle postia.

Naiset jättävät auton pienelle parkki­pai­kalle ja kävelevät metsän halki yhtä asuntolaa kohti. Katse kiertää metsän pohjaa ja etsii jälkiä nukku­jista.

Ekström soittaa toisen kerran aamun aikana Villelle. Ville on asioilla, miehen kaveri vastaa. Ekström kuitenkin katoaa läheiseen taloon. Puska jää odotte­lemaan talon lähet­ty­ville.

Hän tarkastaa, nukkuuko parkki­pai­kalla seiso­vassa autossa ketään. Autosta puuttuvat rekis­te­ri­kilvet. Ainakaan tänään ei näy jälkiä siitä, että joku asuisi autossa.

Ekström palaa pian ilman kirjeitä. Ville löytyi ja sai postinsa.

On hyvä, että me liikumme joka puolella ja tiedämme kaikista alueista jotakin.

Työpari kääntää auton kohti keskustaa. Kaikki etsivän lähityön työnte­kijät kokoon­tuvat yleensä yhdessä lounaalle. Tänään syödään Kampin Sähkö­ta­lossa.

Vaikka työpa­reilla on omat alueensa, kaikki kulkevat koko Helsin­gissä. Joskus joku työpari tarvitsee apua, ja silloin sille työntekijä tulee lainaksi toiselta alueelta.

– On hyvä, että me liikumme joka puolella ja tiedämme kaikista alueista jotakin ja mitä eri puolella kaupunkia tapahtuu. Myös asiakkaat liikkuvat pitkin kaupunkia. Saatamme tavata meidän lännen tuttuja Kontu­lassa asti, Puska kertoo.

Työparit vaihtavat lounaalla kuulu­misia. Etelän työpari kertoo aamusta rauta­tie­a­se­malla. He menivät jutut­tamaan miestä, joka näytti poissao­le­valta. Kävi ilmi, että mies oli kadonnut psykiat­ri­sesta sairaa­lasta. Työpari ilmoitti asiasta eteenpäin. Paluu­kyytiä odotel­lessa mies sai epilep­tisen kohtauksen. Miestä piti pitää lattialla kiinni, ettei hän satut­tanut itseään.

Kun lounas katoaa suihin, työparit sopivat, että pohjoisen Janne Leskinen, sosionomi (AMK) lähtee lännen kaksikon mukaan iltapäi­väksi. Leskisen työpari saattaa sillä aikaa asiakkaan tapaa­miseen. Jalkau­tuvaa työtä tehdään aina parina.

Kamppi kello 11.40: Työparit vaihtavat lounaalla kuulu­misia.

Kellon kääntyessä iltapäivän puolelle Ekström, Puska ja Leskinen käväi­sevät Munkki­vuoren ostarilla. Siellä ihmisiä kävelee touhuk­kaasti. Yksi paris­kunta istus­kelee kaiteella kesäpäivän kuumuu­dessa. Lähityöpari lähestyy heitä ja kokeilee, lähteekö jutustelu liikkeelle.

Paris­kunta vaikuttaa vaivaan­tu­neelta. Ekström ja Puska käyvät paris­kunnan kanssa läpi säät ja lomat ja jatkavat sitten matkaa. Kontakti syntyi, ja tällä kertaa se riitti.

– Yleensä meidät otetaan hyvin vastaan. Suurin osa ihmisistä on tyyty­väisiä, että saavat juttuseuraa. Jos joku ei halua puhua, he sanovat sen, ja me lähdemme eteenpäin, Puska sanoo.

Hänen ja Ekströmin vyötä­röllä roikkuu kaksi pussukkaa. Onko niissä sumut­timet?

– Ei ole, vaan puhelin, kalenteri, esitteitä ja muuta tarpeel­lista. Monet luulevat, että tämä työ on vaaral­lista. Ei ole mitään sattunut, naiset kertovat.

Jos joku ei halua puhua, he sanovat sen, ja me lähdemme eteenpäin.

Sitten kolmikko suuntaa Malmin­kar­tanoon. Sieltä on tullut ilmoitus, että yhdessä lähiön puistossa vietetään häirit­sevää elämää. Naapurit ovat valit­taneet. Työpari menee tarkas­tamaan puiston.

Etsivä lähityö saa tietoa monelta taholta mahdol­li­sesti apua tarvit­se­vista ihmisistä. Se tekee tiivistä yhteis­työtä muun muassa kaupungin eri sosiaa­lityön toimi­joiden, kirjas­tojen ja järjes­töjen kanssa.

– Toimimme verkos­tossa. Saamme vinkkejä, että käykääpä katso­massa mitä tälle ihmiselle kuuluu tai rapussa tai metsässä on jälkiä nukku­mi­sesta. Me menemme katsomaan.

Yhtey­den­ottoja kutsutaan huoli-ilmoi­tuk­siksi. Joka viides huoli-ilmoitus tulee yksityi­siltä ihmisiltä.
Naiset suuntaavat puistoon, josta heille on ilmoi­tettu. Puistossa radio tykittää ääntä ympäristöön. Siellä viettää päivää 6 – 7 keski-ikäistä naista ja miestä. Yksi heistä tunnistaa lähityö­parin ja kapsahtaa vuoron perään naisten kaulaan.

Malmin­kartano kello 13.00: Lähityölle oli ilmoi­tettu toistu­vasta melusta puistossa. Yhteyden­ottoja kutsutaan huoli-­ilmoi­tuk­siksi.

Ekström ja Puska menevät taas verkkaiseen moodiin. Mihinkään ei ole kiire. Kuulu­misia vaihdellaan. Jalka on paranemaan päin, halaillut nainen esittelee. Hänen piti mennä koulun pääsy­ko­keeseen, mutta se meni ohi.

Muita lähityöpari ei tunne. ”Me tiedetään, mitä te ootte”, porukka sanoo naisille. Puska­radio toimii.

– Joku tuntee jonkun, joka kertoo meistä. Tämä on rauhal­lista tutus­tu­mista ja luotta­muksen raken­ta­mista. Se on hidasta. Jos yksi porukka saa apua, tieto menee eteenpäin muille, naiset kertovat.

Janne Leskinen ottaa pingis­matsin kevyesti juopuneen asiakkaan kanssa. Ryhmään kuuluvat naiset kertovat, että paikka on juuri siivottu porukalla.

Tämä on rauhallista tutustumista ja luottamuksen rakentamista.

Menee melkein tunti, kunnes lähityö­kol­mikko lähtee rauhal­li­sesti takaisin asemaa ja autoa kohti.

Parasta on, kun voimme auttaa konkreet­ti­sesti. On ­saatu järjes­te­tyksi ­vuosia rempallaan ollut asia

– Näin me liikumme aina, Kirsi Ekström vakuuttaa.

– Dressmann-miesten vauhtia, Leskinen kuvaa.

Miita Puska sanoo, että jossakin vaiheessa työpari palaa puistoon.

– Ei ehkä huomenna mutta joskus. Sitten jutellaan uudelleen. Niin he muistavat meidät. Jos joku tarvitsee apua, meille kerrotaan sitten siitä.

Malmin­kartano kello 13.20: Janne Leskinen otti ­pingis­matsin asiakkaan kanssa.

Etsivälle lähityölle kertyy 3 000 kohtaa­mista vuodessa. Kohtaa­minen tarkoittaa, että asiakkaan kanssa on vähintään keskus­teltu. Yksi asiakas voidaan kohdata monta kertaa.

Kun työparit liikkuvat eri puolilla kaupunkia, heille syntyy kuva kaikkein vaikeim­massa asemassa elävien ihmisten tilan­teista. He toimivat sosiaa­li­huollon korvina ja silminä kaduilla, metsissä, ostareilla ja puistoissa.

Tärkeä osa työtä on sosiaa­linen rapor­tointi ja raken­teel­linen sosiaa­lityö, Ekström ja Puska kertovat. He jakavat tietoa ja tekevät tilan­near­vioita kaduilta rapor­teissa, joita julkaistaan kaupungin raport­ti­jär­jes­telmän kautta.

– Etsivän lähityön raportit jaetaan laajalle verkos­tolle sosiaa­lialan toimi­joita, järjestöjä, päättäjiä ja mediaa. Ymmär­tääkseni raportteja luetaan ahkerasti, Kirsi Ekström sanoo.

Rapor­teissa lähityö kuvaa myös palve­lu­jär­jes­telmän ongelmia vaikeassa asemassa olevien näkökul­masta. Uusim­massa lähityön rapor­tissa huomio kiinni­tetään päihde­kun­tou­tuksen saavu­tet­ta­vuuteen. Raportin mukaan katkolle pääsyä pitää odottaa, ja sinä aikana moni ehtii ratketa uudelleen.

Monet luulevat, että tämä työ on vaarallista. Mitään ei ole sattunut.

Raportti kiinnittää huomiota myös päihde- ja mielen­ter­vey­son­gel­maisten hoito-aikojen lyhyyteen ja palve­lu­ketjun sirpa­lei­suuteen. Eräs päihdeon­gel­mainen, psykoot­tinen henkilö palau­tettiin sairaalaan, josta hän oli karannut. Sieltä hänet parin päivän jälkeen toimi­tettiin laitos­kat­kai­su­hoitoon. Sen asiakas keskeytti. Sen jälkeen asiakas vietti kaksi yötä putkassa. Putkan jälkeen hän ei päässyt enää takaisin katkai­su­hoitoon tai psykiat­riseen sairaalaan.

Raporttien aineistona käytetään mobii­lissa toimivaa QuestBack-ohjelmaa. Sinne Puska ja Ekströmkin kirjaavat tiedot kaikista kohtaa­mi­sista työpäivien aikana.

Kannelmäki kello 14.45: Toisella käynnillään Kannel­mäessä Kirsi Ekström istahti vaihtamaan kuulu­misia vanhan tutun kanssa, jonka asiat olivat viime tapaa­mi­sesta kohen­tuneet.

Työpäivän lopuksi Ekström ja Puska käväi­sevät uudelleen Sitra­to­rilla Kannel­mäessä. Sen laita­milla istus­kelee nyt enemmän väkeä kuin aamulla. Tuttuja ja uusia tutta­vuuksia.

– Jutte­lemme niitä näitä ja esitte­lemme työtämme, Ekström kuvaa.

Puska jutustaa tutun, iäkkään naisen kanssa. Nainen pyytää katsomaan papereita, jotka hän oli saanut. Ekström istahtaa iäkkään miehen viereen. Juttu kiertyy samoihin asioihin, joista miehen kanssa juteltiin viikko aiemmin. Miestä motivoidaan menemään Kelaan ja alkoho­li­vie­roi­tukseen.

Parasta on, kun voimme auttaa konkreettisesti. On ­saatu järjestetyksi ­vuosia rempallaan ollut asia.

Työpäivä päättyy iloiseen kohtaa­miseen. Ekström ja Puska tapaavat miehen, jonka kanssa he tekivät aiemmin työtä. Miehellä oli ongelmia rahan ja päihteiden kanssa. Nyt mies kertoo, että hän kävi Minnesota-hoidossa. Sen jälkeen hän on pysynyt raittiina ja käynyt osa-aikatyössä.

Piti soittaa teille ja kertoa, että nyt menee paremmin, hän sanoo lähityö­pa­rille.

– Parasta on, kun kuulee, että olemme pystyneet auttamaan konkreet­ti­sesti. On saatu järjes­tettyä asia, joka on ollut rempallaan vuosia. Esimer­kiksi asiakas on saanut asumis­paikan tai etuudet, joita hän ei kyennyt itse hakemaan, naiset kertovat.

 

Sosiaa­liset raportit löytyvät inter­ne­tistä osoit­teesta hel.fi/sote/fi/palaute/sosiaalinen-raportointi/raportit.