Teksti: Jaana Lai­ti­nen | Kuvat: Esko Jämsä

Etsivän lähityön työpari Miita Puska ja Kirsi Ekström tekevät sosiaali­alan työtä kadulla Helsingissä. Talentia-lehti kulki heidän mukanaan työpäivän ajan heinäkuussa.

Ei mihin­kään kii­rettä. Etsi­vän lähi­työn työ­pari, sosio­nomi (AMK) Kirsi Ekström ja sosio­nomi (AMK) Miita Puska, sei­soo Hel­sin­gin Kan­nel­mäessä Sit­ra­to­rin aamussa. Kello kul­kee kohti yhdek­sää. Sil­loin pientä aukiota reu­nus­ta­vat pari kapak­kaa ja lähi­kauppa aukea­vat.

Asiak­kaita on ker­ty­nyt odot­ta­maan sitä het­keä. He ovat keski-ikäi­siä ja hie­man van­hem­pia mie­hiä. Osa on työ­pa­rin van­hoja tut­tuja.

Nai­set vaih­ta­vat rau­hal­li­sesti huo­me­nia mies­ten kanssa. Kum­pi­kaan ei hyök­kää kysy­mään, miten teillä menee. Pitää edetä hitaasti, jotta lopulta pääs­tään puhu­maan asiak­kai­den kanssa asiaa.
Hekalla” on vauhti päällä. Juttu kier­tää vähi­tel­len Hekan ongel­maan: hän pel­kää, että työ­voi­ma­toi­misto mää­rää karens­sin. Hän kyse­lee, voi­siko jom­pi­kumpi työ­pa­rista sel­vit­tää asian.

Tari­nan­pa­la­sista syn­tyy kuva tapah­tu­ma­ket­justa, jossa Heka yritti mennä kun­tout­ta­van työ­toi­min­nan haas­tat­te­luun. Pai­kan piti löy­tyä kah­den tien ris­teyk­sestä kau­pun­gin kes­kus­tan ulko­puo­lelta. Heka ei löy­tä­nyt perille. Eikä hän voi­nut soit­taa työn­joh­ta­jalle, sillä hänellä kyllä on puhe­lin, mutta siinä ei ole soit­toai­kaa.

Hekalle voi soit­taa, mutta hän ei voi soit­taa.
Heka meni haas­tat­te­luun joke­ri­lin­jan bus­silla. Siinä ei tar­vitse näyt­tää bus­si­kort­tia, kun nousee kyy­tiin. Niin pys­tyy aja­maan pum­milla. Bus­si­kort­tiin ei ole rahaa.

Asiakkaillamme ei usein ole varaa asioihin, jotka muille ovat itsestään selviä.

– Juuri näitä ongel­mia mei­dän asiak­kail­lamme on. Ei ole varaa asioi­hin, jotka muille ovat itses­tään sel­viä, Miita Puska ker­too.

Heka ja työ­pari miet­ti­vät, käy­täi­siinkö poru­kalla kat­so­massa vie­rei­sen kir­jas­ton tieto­koneelta, onko karenssi mät­käisty. Käy ilmi, että kun­tout­ta­van työ­toi­min­nan oha­rista on pari, kolme viik­koa. Puska sanoo, että kyllä se karenssi on toden­nä­köi­sesti tul­lut. Kir­jas­toon ei tar­vitse mennä.

Työ­pari vaih­taa Hekan kanssa puhe­lin­nu­me­roita vas­tai­sen varalle. Miestä mie­ti­tyt­tää, miten hän tulee toi­meen, kun työt­tö­myys­tu­keen tulee kat­kos. Heka heit­tää, että läh­tee osta­maan lapion ja kai­vaa itsel­leen kuo­pan. Puska top­puut­te­lee sel­lai­sia puheita. Sit­ten Heka kek­sii, että pitäisi löy­tää rikas nai­nen, niin raha­mur­heista pää­sisi. Olet­teko te rik­kaita, hän kysyy Ekströ­miltä ja Pus­kalta. Nai­set pudis­ta­vat pää­tään.

Hekalla ja kah­della muulla mie­hellä, jotka pysäh­ty­vät jut­tusille, on asunto. Tois­tai­seksi, kaikki lisää­vät nopeasti. Toi­meen­tu­lo­tu­kea myön­tävä Kela on kehot­ta­nut mie­hiä etsi­mään hal­vem­mat asun­not.
Miten se Hel­sin­gissä onnis­tuu?

Kan­nel­mäki kello 8.55: Hel­sin­gin etsi­vän lähi­työn län­nen pari Miita Puska ja Kirsi Ekström tapaa­vat asiak­kaita Sit­ra­to­rilla. Useim­mat asiak­kaat ovat 30–65-vuotiaita.

Etsi­vän lähi­työn pareja on liik­ku­nut Hel­sin­gissä nyt kym­me­nen vuotta. Aja­tus uudesta työ­muo­dosta tuli alun perin kau­pun­gin ja polii­sin joh­dolta. Ongel­maksi näh­tiin, että asunn­ot­to­mat ja muut ulko­ti­loissa oles­ke­li­jat aiheut­ti­vat tur­vat­to­muutta muille ihmi­sille.

Tar­koi­tus oli kokeilla, voi­siko kaduilla oireh­ti­via ihmi­siä aut­taa sosi­aa­li­työn kei­noin. Heitä etsi­mään ja koh­taa­maan pal­kat­tiin etsi­vän lähi­työn työn­te­ki­jöitä aluksi Itä- ja Poh­jois-Hel­sin­kiin. Sit­ten työ laa­jeni ete­lään eli Pasi­lan ase­malle ja siitä kau­pun­gin kes­kus­taan päin.

Miita Puska ja Kirsi Ekström aloit­ti­vat län­nessä työ­pa­rina 2017. Hei­dän tuki­koh­tansa sijait­see län­nen aikuis­so­si­aa­li­työn tiloissa Las­si­lassa. Lähi­työn pii­rit vas­taa­vat aikuis­so­si­aa­li­työn alue­ja­koa: poh­joi­nen, itä, etelä ja länsi.

Työn­te­ki­jät etsi­vät Hel­sin­gin alu­eella ulkona asu­via ja pal­ve­lui­den ulko­puo­lella ole­via sekä hei­kosti pal­ve­lui­hin kiin­nit­ty­neitä ihmi­siä. Apua saa­van ei tar­vitse asua Hel­sin­gissä, riit­tää, kun hänet tava­taan kau­pun­gin alu­eelta.
Kun Puska ja Ekström jut­te­le­vat Sit­ra­to­rilla mies­ten kanssa, pai­kalle pyö­räh­tää polii­sin maija. Sillä on omia asioita, mutta se seu­raa het­ken etäältä lähi­työn työs­ken­te­lyä. Mai­jasta ei puu­tuta tapaa­mi­seen.

On tärkeää, että asiakkaat ymmärtävät, että me olemme heidän puolellaan.

Etsi­vän lähi­työn asiak­kaita ovat kaik­kein vai­keim­massa tilan­teessa elä­vät ihmi­set. Heitä ovat asunn­ot­to­mat, monella tavalla syr­jäy­ty­neet ja ulkona aikaansa viet­tä­vät ihmi­set. Elä­mässä on monta sol­mua: ei ole työtä tai rahaa, päih­teitä kuluu lii­kaa, ter­veys ja mie­len­ter­veys rakoi­le­vat, kotia ei ole tai se uhkaa mennä alta.

Luot­ta­mus viran­omai­siin tai pal­ve­lui­hin on heik­koa. Monilta se on men­nyt koko­naan.

– On tär­keää, että asiak­kaat ymmär­tä­vät, että me olemme hei­dän puo­lel­laan. Että me ei haluta heille pahaa. Me tulemme kysy­mään, tar­vi­taanko apua. Meille ei tar­vitse ker­toa edes nimeä, Ekström ker­too.

Hekaa­kin pahem­massa ase­massa ole­via kaduilta löy­tyy, työ­pari ker­too. Hekalla on sen­tään passi ja pank­ki­tun­nuk­set, eli hän pää­see hoi­ta­maan asioi­taan.

– Monet ovat täy­sin ulkona yhteis­kun­nasta. Heillä ei ole pank­ki­ti­liä, henk­ka­reita, puhe­linta tai juuri mitään muuta. Lom­pakko ja pape­rit on varas­tettu, Puska kuvaa.

Etsivä lähi­työ tekee pai­kan päällä arvion asiak­kaan tilasta ja avun tar­peesta. Sen mukaan asiak­kaalle anne­taan neu­voja ja apua. Heitä aute­taan saa­maan heille kuu­lu­vat tuet ja pal­ve­lut.

– Me myös saa­tamme usein asiak­kaita pal­ve­lui­hin, jos he eivät pysty sinne itse mene­mään, työ­pari ker­too.

Luot­ta­muk­sen raken­ta­mi­nen vie aikaa. Usein tar­vi­taan monia tapaa­mi­sia ja jutus­te­lua, ennen kuin asia­kas ottaa apua vas­taan. Siksi meillä ei ole aika­tau­luja, Puska sanoo. Jos­kus asiak­kaan kanssa vie­te­tään useampi tunti ker­ralla.

– Kun me tapaamme ihmi­siä, meillä on aikaa kuun­nella ja koh­data. Saamme siitä usein hyvää palau­tetta. Monissa pal­ve­luissa aikaa vara­taan vain sille, että asia ehdi­tään juuri ja juuri hoi­taa

Kan­nel­mäki kello 9.45: Lähi­työn län­nen pari tie­tää, missä nuku­taan ulkona. He käy­vät läpi kaup­pa­kes­kus Kaa­ren takana ole­vat, sodan ­aikai­set linnoitus­käytävät.

Miita Puska ja Kirsi Ekström aloit­ta­vat työ­päi­vänsä työ­huo­neesta tai mistä vain län­nen alu­eelta. Usein he sopi­vat edel­li­senä päi­vänä, missä aamulla tava­taan.

Tänään nai­set aja­vat Sit­ra­to­rilta kaup­pa­kes­kus Kaa­reen toi­selle lai­dalle Kan­nel­mä­keä.

Tun­nelma on siellä vielä aamun­verk­kai­nen. Muu­ta­mia elä­ke­läi­siä käve­lee asioil­laan pit­kiä käy­tä­viä.

Työ­pari astuu ulos kaup­pa­kes­kuk­sen takao­vesta, ylit­tää pie­nen nur­mi­kon ja katoaa met­sän­läm­pä­ree­seen kaup­pa­kes­kuk­sen ja vilk­kaan Hämeen­lin­nan­väy­län väliin. Siellä tulee vas­taan maa­han kai­vet­tuja, beto­nilla vah­vis­tet­tuja käy­tä­viä. Ne kuu­lui­vat sotien aikana län­ti­sen Hel­sin­gin lin­noi­tus­ket­juun.

Nai­set kolua­vat kym­me­niä met­rejä pit­kiä käy­tä­viä. Nuk­ku­jia ei laby­rin­tistä löydy. Käy­tä­villä kui­ten­kin tulee eteen ros­kia ja pöm­pe­lin jään­nök­set.

– On täällä joku ollut, Ekström miet­tii.
Tätä etsivä lähi­työ on, ihan kon­kreet­tista etsi­mistä, nai­set ker­to­vat. He kier­tä­vät ase­mia, toreja, osta­reita, puis­toja ja met­siä, joissa asunn­ot­to­mia ja syr­jäy­ty­neitä ihmi­siä olei­lee. Sateella asiak­kaita löy­tyy esi­mer­kiksi ase­milta ja kir­jas­toista. Muu­al­ta­kin heitä löy­tyy.

Asiakkaita oleilee ulkona, vaikka olisi 20 astetta pakkasta.

– Ikinä ei tiedä, missä mei­dän asiak­kaamme ovat. Aina sää­kään ei sitä mää­rää. Asiak­kaita olei­lee ulkona, vaikka olisi 20 astetta pak­kasta, Ekström ker­too.

Län­ti­sen Hel­sin­gin maja­pai­kat ovat tul­leet tutuiksi. Haa­gan ison lii­ken­neym­py­rän kes­kellä ei viime aikoina ole nukuttu. Aiem­min se tun­net­tiin asunn­ot­to­mien yöpaik­kana. Hel­sin­gissä olei­lee kol­mas­osa koko maan asunn­ot­to­mista. Joka kym­me­nes hel­sin­ki­läi­nen elää köy­hyy­dessä, Ekström luet­te­lee tylyjä lukuja.

– Käve­lemme met­siä läpi. Saat­taa olla, että menemme ihan vie­restä ohi ja vasta toi­sesta suun­nasta huo­maamme, että tuos­sa­han onkin jon­kun nuk­ku­ma­paikka. Ne on pii­lo­tettu hyvin. Niitä voi löy­tyä ihan tien vie­restä. Jos­kus yösija on makuu­pussi puis­tossa, Miita Puska ker­too.

Vau­raaksi miel­le­tyssä Länsi-Hel­sin­gissä on vähem­män ulkona asu­via kuin muu­alla Hel­sin­gissä. Silti hei­hin tör­mää tääl­lä­kin.

– Län­nessä on enem­män pii­loa­sunn­ot­to­muutta. Kodit­to­mat asu­vat kave­rei­den ja tut­ta­vien nur­kissa.

Kan­nel­mäki, 9.55: Lin­noi­tuk­sesta löy­tyi jäl­kiä asu­muk­sesta. Myös Länsi-Hel­sin­gissä ihmi­siä nuk­kuu öitä ulkona, ­vaikka pii­loa­sunn­ot­to­muus on ylei­sem­pää.

Kan­nel­mäestä nai­set aja­vat Pitä­jän­mä­keen. Jos­kus he kul­ke­vat koko päi­vän jal­ka­pe­lillä met­siä ja puis­toja pit­kin.

– Sil­loin työ­päi­vän päät­tyessä askel­mit­tari näyt­tää 15 000 askelta, Kirsi Ekström ker­too.

Pitä­jän­mäki on pien­ta­lo­val­tai­nen asui­na­lue, jossa sijait­see lähek­käin kolme asunn­ot­to­mien asun­to­laa: kau­pun­gin oma, Nie­mi­ko­ti­sää­tiön mie­len­ter­veys­po­ti­laille tar­koi­tettu asun­tola ja Pelas­tusar­mei­jan asu­mi­syk­sikkö. Yhdessä niistä asuu ”Ville”. Ekströ­millä on mie­helle pos­tia.

Nai­set jät­tä­vät auton pie­nelle park­ki­pai­kalle ja käve­le­vät met­sän halki yhtä asun­to­laa kohti. Katse kier­tää met­sän poh­jaa ja etsii jäl­kiä nuk­ku­jista.

Ekström soit­taa toi­sen ker­ran aamun aikana Vil­lelle. Ville on asioilla, mie­hen kaveri vas­taa. Ekström kui­ten­kin katoaa lähei­seen taloon. Puska jää odot­te­le­maan talon lähet­ty­ville.

Hän tar­kas­taa, nuk­kuuko park­ki­pai­kalla sei­so­vassa autossa ketään. Autosta puut­tu­vat rekis­te­ri­kil­vet. Aina­kaan tänään ei näy jäl­kiä siitä, että joku asuisi autossa.

Ekström palaa pian ilman kir­jeitä. Ville löy­tyi ja sai pos­tinsa.

On hyvä, että me liikumme joka puolella ja tiedämme kaikista alueista jotakin.

Työ­pari kään­tää auton kohti kes­kus­taa. Kaikki etsi­vän lähi­työn työn­te­ki­jät kokoon­tu­vat yleensä yhdessä lou­naalle. Tänään syö­dään Kam­pin Säh­kö­ta­lossa.

Vaikka työ­pa­reilla on omat alu­eensa, kaikki kul­ke­vat koko Hel­sin­gissä. Jos­kus joku työ­pari tar­vit­see apua, ja sil­loin sille työn­te­kijä tulee lai­naksi toi­selta alu­eelta.

– On hyvä, että me lii­kumme joka puo­lella ja tie­dämme kai­kista alueista jota­kin ja mitä eri puo­lella kau­pun­kia tapah­tuu. Myös asiak­kaat liik­ku­vat pit­kin kau­pun­kia. Saa­tamme tavata mei­dän län­nen tut­tuja Kon­tu­lassa asti, Puska ker­too.

Työ­pa­rit vaih­ta­vat lou­naalla kuu­lu­mi­sia. Ete­län työ­pari ker­too aamusta rau­ta­tie­a­se­malla. He meni­vät jutut­ta­maan miestä, joka näytti pois­sao­le­valta. Kävi ilmi, että mies oli kadon­nut psy­kiat­ri­sesta sai­raa­lasta. Työ­pari ilmoitti asiasta eteen­päin. Paluu­kyy­tiä odo­tel­lessa mies sai epi­lep­ti­sen koh­tauk­sen. Miestä piti pitää lat­tialla kiinni, ettei hän satut­ta­nut itse­ään.

Kun lou­nas katoaa sui­hin, työ­pa­rit sopi­vat, että poh­joi­sen Janne Les­ki­nen, sosio­nomi (AMK) läh­tee län­nen kak­si­kon mukaan ilta­päi­väksi. Les­ki­sen työ­pari saat­taa sillä aikaa asiak­kaan tapaa­mi­seen. Jal­kau­tu­vaa työtä teh­dään aina parina.

Kamppi kello 11.40: Työ­pa­rit vaih­ta­vat lou­naalla kuu­lu­mi­sia.

Kel­lon kään­tyessä ilta­päi­vän puo­lelle Ekström, Puska ja Les­ki­nen käväi­se­vät Munk­ki­vuo­ren osta­rilla. Siellä ihmi­siä käve­lee tou­huk­kaasti. Yksi paris­kunta istus­ke­lee kai­teella kesä­päi­vän kuu­muu­dessa. Lähi­työ­pari lähes­tyy heitä ja kokei­lee, läh­teekö jutus­telu liik­keelle.

Paris­kunta vai­kut­taa vai­vaan­tu­neelta. Ekström ja Puska käy­vät paris­kun­nan kanssa läpi säät ja lomat ja jat­ka­vat sit­ten mat­kaa. Kon­takti syn­tyi, ja tällä ker­taa se riitti.

– Yleensä mei­dät ote­taan hyvin vas­taan. Suu­rin osa ihmi­sistä on tyy­ty­väi­siä, että saa­vat jut­tuseu­raa. Jos joku ei halua puhua, he sano­vat sen, ja me läh­demme eteen­päin, Puska sanoo.

Hänen ja Ekströ­min vyö­tä­röllä roik­kuu kaksi pus­suk­kaa. Onko niissä sumut­ti­met?

– Ei ole, vaan puhe­lin, kalen­teri, esit­teitä ja muuta tar­peel­lista. Monet luu­le­vat, että tämä työ on vaa­ral­lista. Ei ole mitään sat­tu­nut, nai­set ker­to­vat.

Jos joku ei halua puhua, he sanovat sen, ja me lähdemme eteenpäin.

Sit­ten kol­mikko suun­taa Mal­min­kar­ta­noon. Sieltä on tul­lut ilmoi­tus, että yhdessä lähiön puis­tossa vie­te­tään häi­rit­se­vää elä­mää. Naa­pu­rit ovat valit­ta­neet. Työ­pari menee tar­kas­ta­maan puis­ton.

Etsivä lähi­työ saa tie­toa monelta taholta mah­dol­li­sesti apua tar­vit­se­vista ihmi­sistä. Se tekee tii­vistä yhteis­työtä muun muassa kau­pun­gin eri sosi­aa­li­työn toi­mi­joi­den, kir­jas­to­jen ja jär­jes­tö­jen kanssa.

– Toi­mimme ver­kos­tossa. Saamme vink­kejä, että käy­kääpä kat­so­massa mitä tälle ihmi­selle kuu­luu tai rapussa tai met­sässä on jäl­kiä nuk­ku­mi­sesta. Me menemme kat­so­maan.

Yhtey­den­ot­toja kut­su­taan huoli-ilmoi­tuk­siksi. Joka vii­des huoli-ilmoi­tus tulee yksi­tyi­siltä ihmi­siltä.
Nai­set suun­taa­vat puis­toon, josta heille on ilmoi­tettu. Puis­tossa radio tykit­tää ääntä ympä­ris­töön. Siellä viet­tää päi­vää 6–7 keski-ikäistä naista ja miestä. Yksi heistä tun­nis­taa lähi­työ­pa­rin ja kap­sah­taa vuo­ron perään nais­ten kau­laan.

Mal­min­kar­tano kello 13.00: Lähi­työlle oli ilmoi­tettu tois­tu­vasta melusta puis­tossa. Yhteyden­ottoja kut­su­taan huoli-­il­moi­tuk­siksi.

Ekström ja Puska mene­vät taas verk­kai­seen moo­diin. Mihin­kään ei ole kiire. Kuu­lu­mi­sia vaih­del­laan. Jalka on para­ne­maan päin, halail­lut nai­nen esit­te­lee. Hänen piti mennä kou­lun pää­sy­ko­kee­seen, mutta se meni ohi.

Muita lähi­työ­pari ei tunne. ”Me tie­de­tään, mitä te ootte”, porukka sanoo nai­sille. Pus­ka­ra­dio toi­mii.

– Joku tun­tee jon­kun, joka ker­too meistä. Tämä on rau­hal­lista tutus­tu­mista ja luot­ta­muk­sen raken­ta­mista. Se on hidasta. Jos yksi porukka saa apua, tieto menee eteen­päin muille, nai­set ker­to­vat.

Janne Les­ki­nen ottaa pin­gis­mat­sin kevyesti juo­pu­neen asiak­kaan kanssa. Ryh­mään kuu­lu­vat nai­set ker­to­vat, että paikka on juuri sii­vottu poru­kalla.

Tämä on rauhallista tutustumista ja luottamuksen rakentamista.

Menee mel­kein tunti, kun­nes lähi­työ­kol­mikko läh­tee rau­hal­li­sesti takai­sin ase­maa ja autoa kohti.

Parasta on, kun voimme aut­taa kon­kreet­ti­sesti. On ­saatu jär­jes­te­tyksi ­vuo­sia rem­pal­laan ollut asia

– Näin me lii­kumme aina, Kirsi Ekström vakuut­taa.

– Dress­mann-mies­ten vauh­tia, Les­ki­nen kuvaa.

Miita Puska sanoo, että jos­sa­kin vai­heessa työ­pari palaa puis­toon.

– Ei ehkä huo­menna mutta jos­kus. Sit­ten jutel­laan uudel­leen. Niin he muis­ta­vat mei­dät. Jos joku tar­vit­see apua, meille ker­ro­taan sit­ten siitä.

Mal­min­kar­tano kello 13.20: Janne Les­ki­nen otti ­pin­gis­mat­sin asiak­kaan kanssa.

Etsi­välle lähi­työlle ker­tyy 3 000 koh­taa­mista vuo­dessa. Koh­taa­mi­nen tar­koit­taa, että asiak­kaan kanssa on vähin­tään kes­kus­teltu. Yksi asia­kas voi­daan koh­data monta ker­taa.

Kun työ­pa­rit liik­ku­vat eri puo­lilla kau­pun­kia, heille syn­tyy kuva kaik­kein vai­keim­massa ase­massa elä­vien ihmis­ten tilan­teista. He toi­mi­vat sosi­aa­li­huol­lon kor­vina ja sil­minä kaduilla, met­sissä, osta­reilla ja puis­toissa.

Tär­keä osa työtä on sosi­aa­li­nen rapor­tointi ja raken­teel­li­nen sosi­aa­li­työ, Ekström ja Puska ker­to­vat. He jaka­vat tie­toa ja teke­vät tilan­near­vioita kaduilta rapor­teissa, joita jul­kais­taan kau­pun­gin raport­ti­jär­jes­tel­män kautta.

– Etsi­vän lähi­työn rapor­tit jae­taan laa­jalle ver­kos­tolle sosi­aa­lia­lan toi­mi­joita, jär­jes­töjä, päät­tä­jiä ja mediaa. Ymmär­tääk­seni raport­teja lue­taan ahke­rasti, Kirsi Ekström sanoo.

Rapor­teissa lähi­työ kuvaa myös pal­ve­lu­jär­jes­tel­män ongel­mia vai­keassa ase­massa ole­vien näkö­kul­masta. Uusim­massa lähi­työn rapor­tissa huo­mio kiin­ni­te­tään päih­de­kun­tou­tuk­sen saa­vu­tet­ta­vuu­teen. Rapor­tin mukaan kat­kolle pää­syä pitää odot­taa, ja sinä aikana moni ehtii rat­keta uudel­leen.

Monet luulevat, että tämä työ on vaarallista. Mitään ei ole sattunut.

Raportti kiin­nit­tää huo­miota myös päihde- ja mie­len­ter­vey­son­gel­mais­ten hoito-aiko­jen lyhyy­teen ja pal­ve­lu­ket­jun sir­pa­lei­suu­teen. Eräs päih­deon­gel­mai­nen, psy­koot­ti­nen hen­kilö palau­tet­tiin sai­raa­laan, josta hän oli karan­nut. Sieltä hänet parin päi­vän jäl­keen toi­mi­tet­tiin lai­tos­kat­kai­su­hoi­toon. Sen asia­kas kes­keytti. Sen jäl­keen asia­kas vietti kaksi yötä put­kassa. Put­kan jäl­keen hän ei pääs­syt enää takai­sin kat­kai­su­hoi­toon tai psy­kiat­ri­seen sai­raa­laan.

Raport­tien aineis­tona käy­te­tään mobii­lissa toi­mi­vaa Quest­Back-ohjel­maa. Sinne Puska ja Ekström­kin kir­jaa­vat tie­dot kai­kista koh­taa­mi­sista työ­päi­vien aikana.

Kan­nel­mäki kello 14.45: Toi­sella käyn­nil­lään Kan­nel­mäessä Kirsi Ekström istahti vaih­ta­maan kuu­lu­mi­sia van­han tutun kanssa, jonka asiat oli­vat viime tapaa­mi­sesta kohen­tu­neet.

Työ­päi­vän lopuksi Ekström ja Puska käväi­se­vät uudel­leen Sit­ra­to­rilla Kan­nel­mäessä. Sen lai­ta­milla istus­ke­lee nyt enem­män väkeä kuin aamulla. Tut­tuja ja uusia tut­ta­vuuk­sia.

– Jut­te­lemme niitä näitä ja esit­te­lemme työ­tämme, Ekström kuvaa.

Puska jutus­taa tutun, iäk­kään nai­sen kanssa. Nai­nen pyy­tää kat­so­maan pape­reita, jotka hän oli saa­nut. Ekström istah­taa iäk­kään mie­hen vie­reen. Juttu kier­tyy samoi­hin asioi­hin, joista mie­hen kanssa jutel­tiin viikko aiem­min. Miestä moti­voi­daan mene­mään Kelaan ja alko­ho­li­vie­roi­tuk­seen.

Parasta on, kun voimme auttaa konkreettisesti. On ­saatu järjestetyksi ­vuosia rempallaan ollut asia.

Työ­päivä päät­tyy iloi­seen koh­taa­mi­seen. Ekström ja Puska tapaa­vat mie­hen, jonka kanssa he teki­vät aiem­min työtä. Mie­hellä oli ongel­mia rahan ja päih­tei­den kanssa. Nyt mies ker­too, että hän kävi Min­ne­sota-hoi­dossa. Sen jäl­keen hän on pysy­nyt rait­tiina ja käy­nyt osa-aika­työssä.

Piti soit­taa teille ja ker­toa, että nyt menee parem­min, hän sanoo lähi­työ­pa­rille.

– Parasta on, kun kuu­lee, että olemme pys­ty­neet aut­ta­maan kon­kreet­ti­sesti. On saatu jär­jes­tet­tyä asia, joka on ollut rem­pal­laan vuo­sia. Esi­mer­kiksi asia­kas on saa­nut asu­mis­pai­kan tai etuu­det, joita hän ei kyen­nyt itse hake­maan, nai­set ker­to­vat.

 

Sosi­aa­li­set rapor­tit löy­ty­vät inter­ne­tistä osoit­teesta hel.fi/sote/fi/palaute/sosiaalinen-raportointi/raportit.