Moni Etna-työn piiriin tulevista kokee, etteivät he kuulu mihinkään. Tunne vahvistuu, kun on työelämän ulkopuolella eikä harrastuksiin ole varaa. Rahattomuus sulkee monia ovia.

 

Tampereen tapai­sissa muutto­voit­to­kun­nissa ihmisten yksinäisyys korostuu. Heiltä puuttuu läheisten tukiver­kosto ja viran­omais­pal­ve­luita saatetaan karttaa. Ihmisellä ei välttä­mättä ole ketään, kelle tuskan ja pelon rahat­to­muu­desta voisi purkaa. Velkoja voi olla tuhansien tai kymmenien tuhansien edestä ja luotto­tiedot ovat menneet.

− Käytän­nössä heillä ei ole varaa ostaa mitään, ei lapsille vaatteita, ei ruokaa jääkaappiin, tampe­re­lainen Etna-työn vastaava ohjaaja Miika Joenperä kertoo.

− Palve­lui­tahan meillä on paljon, mutta niihin ei aina ole helppo hakeutua. Ihmiset saattavat pelätä seuraa­muksia, kuten leimaan­tu­mista, joita avun hakemi­sesta voi seurata.

Kun salai­suuksien määrä kasvaa eikä niistä pysty koskaan kertomaan, kuormittaa se mieltä ja vaikuttaa jaksa­miseen. Talous­on­gelmat vaikut­tavat hiljalleen myös asumiseen. Heikoim­massa asemassa olevien asuminen on vaikeu­tunut merkit­tä­västi tai vaaran­tunut niin, että asunnon menetys on todel­linen uhka.

Etna tekee etsivää ja ehkäisevää kenttätyötä

Tampe­reella toimiva Etna-työ tarjoaa apua syrjäy­ty­neille tai syrjäy­ty­mis­vaa­rassa oleville naisille ja naisille, joilla on lapsia. Apua tarjotaan tilan­teissa, joissa asiakas on vailla asuntoa tai asuminen itsessään on hanka­loi­tunut ongelmien vuoksi. Tukea tarjotaan päihteisiin tai mielen­ter­veyteen liitty­vissä asioissa. Lisäksi apua on saata­villa talous­vai­keuksiin tai muihin elämää vaikeut­taviin ongelmiin.

Meillä on paljon palveluita, mutta niihin voi olla vaikea hakeutua erilaisten pelkojen vuoksi.

Etna-työ on haittoja vähen­tävää, hyvin epäby­ro­kraat­tista ja vapaa­eh­toi­suuteen perus­tuvaa toimintaa. Käytän­nössä ihminen tavataan ensim­mäistä kertaa muualla kuin toimis­tossa. Tarkoitus olla inhimil­li­sesti läsnä ja kohdata ihminen tasave­roi­sesti samalla tasolla.

Miika Joenperä muistuttaa, että eri palve­luissa ihmisten kohtaa­miseen tulisi aina kiinnittää huomiota. Ihminen hakee apua hätäänsä. Tunteet ovat usein pinnassa.

− Meillä kerron ihmisille, että he saavat itkeä, huutaa, kiuku­tella, mutta päälle ei saa tulla, kertoo Miika Joenperä.

Vakaut­ta­minen, tilanteen rauhoit­ta­minen, on ensim­mäinen tehtävä, johon Etna-työssä tartutaan. Ihmisen kiireisin ongelma hoidetaan ensin, jonka jälkeen mietitään mahdol­listen muiden palve­luiden tarvetta. Työmuodot vaihte­levat palve­luoh­jauk­sesta monen­laiseen käytännön apuun.

Työmuodot on kehitetty vuosina 2003−2013 Naisten Suojakoti ry:ssä. Tampereen A-kilta ry:lle Etna-työ siirtyi vuonna 2014. Etna-työ toimii Kumppa­nuustalo Artte­lissa Tampe­reella.

Etna-työtä Tampereella

Silja valitsi kuvaan itselle turval­lisen ja tärkeän paikan, joka löytyi Pyhäjärven kallioilta: ”vesi kun on aina ollut rauhoittava elementti ja se kontrastit miellyt­tävät”. Kuva: Saara Kujansuu

Elämä takaisin raiteilleen

Silja ohjautui Etna-työn piiriin loppu­vuo­desta 2011. Paikkaa suosi­teltiin naisten turva­ko­dista, jonne Silja oli hakeu­tunut vainoa­misen vuoksi.

Siljan elämään alkoi kasaantua vaikeusia vuoden 2006 jälkeen. Joka vuosi joku läheinen kuoli, tuli avioero, pakko­muutto uudelle paikka­kun­nalle, itsestä riippu­mat­to­mista syistä johtuva paha velkaan­tu­minen sekä itseen ja lapsiin kohdis­tunut raaka henkinen väkivalta.

Lisäksi Siljan terveys alkoi pettää. Hän sairastui vakavasti ja joutui jäämään työky­vyt­tö­myy­se­läk­keelle itselle rakkaasta työstään. Vaikka luonne olikin ollut sinnikäs ja perik­sian­ta­maton, tuli syksyllä 2011 lopul­linen romah­ta­minen. Omat voimat eivät enää riittäneet, vaikka kuinka yritti.

Silja tapasi Miika Joenperän kevät­tal­vella 2012. Etna-työstä hän sai apua käytännön asioihin, kuten velka­jär­jes­telyyn ja asunnon vuokraa­miseen. Hiljalleen elämä löytyi takaisin raiteilleen. Silja sanoo, ettei hän olisi pärjännyt ilman Etna-työstä saatua tukea.

− On ollut hyvä, että tapaa­miset on sovittu tarpeen mukaan ja olen tullut paikalle omasta vapaasta tahdosta, ilman minkään­laista pakkoa. Yhteyttä olen voinut ottaa, kun on tuntunut hyvältä. Aina olen saanut tarvit­tavan avun.

Välillä Etna-työn saatte­lemana Silja pärjäsi muun tuen turvin, mutta palasi takaisin Etnan tuen piiriin, kun hoito­kon­taktit muualla päättyivät yllättäen.

”Viikossa voi olla puilla paljailla”

Siljasta on hyvä, että Etna-työ tarjoaa ihmisille käytännön apua juuri silloin, kun sitä tarvitaan. Ruoka-apu on kultaakin kalliimpaa tilan­teissa, joissa omat rahat eivät riitä ostamaan ruokaa itselle ja lapsille. Silja kertoo, että toimin­nassa mukana on paljon henki­löitä, jotka eivät ole syrjäy­tyneet, vaan heidät on eri tavoin syrjäy­tetty yhteis­kun­nasta.

Välillä Silja on surul­linen siitä, kuinka ihmiset Suomessa jätetään oman onnensa nojaan juuri silloin kun eniten kaipaisi toista ihmistä vierelleen.

− Yhteiset Etna-työn järjes­tämät retket ja tapah­tumat ovat hyviä väyliä saada vertais­tukea omaan tilan­teeseen. Etnassa työnte­kijät tekevät työtä suurella sydämellä. Ei ole niin suurta hattua, jotta sitä voisi nostaa.

On paljon ihmisiä, jotka eivät ole syrjäytyneet, vaan heidät on eri tavoin syrjäytetty yhteiskunnasta.

Ehkä eniten Silja on huolissaan ihmisistä, joilla on mielen­ter­vey­son­gelmia. Heille ainut tarjottava hoito on määrätä lääkkeitä ja lähettää takaisin kotiin.

− On täysin vastuu­tonta, ettei kukaan tämän jälkeen seuraa, miten ihminen oikeasti voi. Muuta hoitoa ei ole tarjolla, koska paikkoja ei ole riittä­västi.  Jos ihmisellä itsellään ei ole voima­varoja, on todella vaativaa taistella systeemiä vastaan.

Silja kertoo huoman­neensa, että rikkaiden ja köyhien välinen kuilu on kasvanut entisestään. Hän on miettinyt paljon myötä­tuntoa ja välit­tä­mistä ja arvelee, että toisen asemaan on vaikea asettua, etenkin kun itsellä menee hyvin.

− Kaikki ikävä, mitä ihmisille elämässä tapahtuu, ei vain ole itsestä kiinni. Viikossa voi olla puilla paljailla. Ystävä­piiri ja sukulaiset jättävät. Eikä kaikilla edes ole tukive­rostoa. Tai sitten oma elämä on niin kiireistä, ettei ole aikaa muille ihmisille ja heidän murheilleen. Ihminen vain jää ihan yksin.

− Yksinäisyys näkyy jo lapsis­sakin. Pitää pärjätä yhä nuorempana ja yhteis­kunnan asettamat paineet ovat kovat. Huoles­tut­tavaa on, miten tämä näkyy tulevai­suu­dessa.

Veera Alakoski

Johanna Rajala

Leea Eskelinen ja  Satu Kallio­koski
Toni Karilainen ja Piia Oja

 

Kirjoitus on syntynyt osana Tampereen ammat­ti­kor­kea­koulun Sosiaali- ja tervey­salan ylempi AMK -opintoja. Jutussa Siljan nimi on muutettu.

________

Päivi­tetty 12.2.2018.