Moni Etna-työn piiriin tulevista kokee, etteivät he kuulu mihinkään. Tunne vahvistuu, kun on työelämän ulkopuolella eikä harrastuksiin ole varaa. Rahattomuus sulkee monia ovia.

 

Tampe­reen tapai­sissa muut­to­voit­to­kun­nissa ihmis­ten yksi­näi­syys koros­tuu. Heiltä puut­tuu läheis­ten tuki­ver­kosto ja viran­omais­pal­ve­luita saa­te­taan kart­taa. Ihmi­sellä ei vält­tä­mättä ole ketään, kelle tus­kan ja pelon rahat­to­muu­desta voisi pur­kaa. Vel­koja voi olla tuhan­sien tai kym­me­nien tuhan­sien edestä ja luot­to­tie­dot ovat men­neet.

− Käy­tän­nössä heillä ei ole varaa ostaa mitään, ei lap­sille vaat­teita, ei ruo­kaa jää­kaap­piin, tam­pe­re­lai­nen Etna-työn vas­taava ohjaaja Miika Joen­perä ker­too.

− Pal­ve­lui­ta­han meillä on pal­jon, mutta nii­hin ei aina ole helppo hakeu­tua. Ihmi­set saat­ta­vat pelätä seu­raa­muk­sia, kuten lei­maan­tu­mista, joita avun hake­mi­sesta voi seu­rata.

Kun salai­suuk­sien määrä kas­vaa eikä niistä pysty kos­kaan ker­to­maan, kuor­mit­taa se mieltä ja vai­kut­taa jak­sa­mi­seen. Talous­on­gel­mat vai­kut­ta­vat hil­jal­leen myös asu­mi­seen. Hei­koim­massa ase­massa ole­vien asu­mi­nen on vai­keu­tu­nut mer­kit­tä­västi tai vaa­ran­tu­nut niin, että asun­non mene­tys on todel­li­nen uhka.

Etna tekee etsivää ja ehkäisevää kenttätyötä

Tam­pe­reella toi­miva Etna-työ tar­joaa apua syr­jäy­ty­neille tai syr­jäy­ty­mis­vaa­rassa ole­ville nai­sille ja nai­sille, joilla on lap­sia. Apua tar­jo­taan tilan­teissa, joissa asia­kas on vailla asun­toa tai asu­mi­nen itses­sään on han­ka­loi­tu­nut ongel­mien vuoksi. Tukea tar­jo­taan päih­tei­siin tai mie­len­ter­vey­teen liit­ty­vissä asioissa. Lisäksi apua on saa­ta­villa talous­vai­keuk­siin tai mui­hin elä­mää vai­keut­ta­viin ongel­miin.

Meillä on paljon palveluita, mutta niihin voi olla vaikea hakeutua erilaisten pelkojen vuoksi.

Etna-työ on hait­toja vähen­tä­vää, hyvin epä­by­ro­kraat­tista ja vapaa­eh­toi­suu­teen perus­tu­vaa toi­min­taa. Käy­tän­nössä ihmi­nen tava­taan ensim­mäistä ker­taa muu­alla kuin toi­mis­tossa. Tar­koi­tus olla inhi­mil­li­sesti läsnä ja koh­data ihmi­nen tasa­ve­roi­sesti samalla tasolla.

Miika Joen­perä muis­tut­taa, että eri pal­ve­luissa ihmis­ten koh­taa­mi­seen tulisi aina kiin­nit­tää huo­miota. Ihmi­nen hakee apua hätäänsä. Tun­teet ovat usein pin­nassa.

− Meillä ker­ron ihmi­sille, että he saa­vat itkeä, huu­taa, kiu­ku­tella, mutta päälle ei saa tulla, ker­too Miika Joen­perä.

Vakaut­ta­mi­nen, tilan­teen rau­hoit­ta­mi­nen, on ensim­mäi­nen teh­tävä, johon Etna-työssä tar­tu­taan. Ihmi­sen kii­rei­sin ongelma hoi­de­taan ensin, jonka jäl­keen mie­ti­tään mah­dol­lis­ten mui­den pal­ve­lui­den tar­vetta. Työ­muo­dot vaih­te­le­vat pal­ve­luoh­jauk­sesta monen­lai­seen käy­tän­nön apuun.

Työ­muo­dot on kehi­tetty vuo­sina 2003−2013 Nais­ten Suo­ja­koti ry:ssä. Tam­pe­reen A‑kilta ry:lle Etna-työ siir­tyi vuonna 2014. Etna-työ toi­mii Kump­pa­nuus­talo Art­te­lissa Tam­pe­reella.

Etna-työtä Tampereella

Silja valitsi kuvaan itselle tur­val­li­sen ja tär­keän pai­kan, joka löy­tyi Pyhä­jär­ven kal­lioilta: ”vesi kun on aina ollut rau­hoit­tava ele­mentti ja se kont­ras­tit miel­lyt­tä­vät”. Kuva: Saara Kujan­suu

Elämä takaisin raiteilleen

Silja ohjau­tui Etna-työn pii­riin lop­pu­vuo­desta 2011. Paik­kaa suo­si­tel­tiin nais­ten tur­va­ko­dista, jonne Silja oli hakeu­tu­nut vai­noa­mi­sen vuoksi.

Sil­jan elä­mään alkoi kasaan­tua vai­keusia vuo­den 2006 jäl­keen. Joka vuosi joku lähei­nen kuoli, tuli avio­ero, pak­ko­muutto uudelle paik­ka­kun­nalle, itsestä riip­pu­mat­to­mista syistä joh­tuva paha vel­kaan­tu­mi­nen sekä itseen ja lap­siin koh­dis­tu­nut raaka hen­ki­nen väki­valta.

Lisäksi Sil­jan ter­veys alkoi pet­tää. Hän sai­ras­tui vaka­vasti ja jou­tui jää­mään työ­ky­vyt­tö­myy­se­läk­keelle itselle rak­kaasta työs­tään. Vaikka luonne oli­kin ollut sin­ni­käs ja perik­sian­ta­ma­ton, tuli syk­syllä 2011 lopul­li­nen romah­ta­mi­nen. Omat voi­mat eivät enää riit­tä­neet, vaikka kuinka yritti.

Silja tapasi Miika Joen­pe­rän kevät­tal­vella 2012. Etna-työstä hän sai apua käy­tän­nön asioi­hin, kuten vel­ka­jär­jes­te­lyyn ja asun­non vuo­kraa­mi­seen. Hil­jal­leen elämä löy­tyi takai­sin rai­teil­leen. Silja sanoo, ettei hän olisi pär­jän­nyt ilman Etna-työstä saa­tua tukea.

− On ollut hyvä, että tapaa­mi­set on sovittu tar­peen mukaan ja olen tul­lut pai­kalle omasta vapaasta tah­dosta, ilman min­kään­laista pak­koa. Yhteyttä olen voi­nut ottaa, kun on tun­tu­nut hyvältä. Aina olen saa­nut tar­vit­ta­van avun.

Välillä Etna-työn saat­te­le­mana Silja pär­jäsi muun tuen tur­vin, mutta palasi takai­sin Etnan tuen pii­riin, kun hoi­to­kon­tak­tit muu­alla päät­tyi­vät yllät­täen.

”Viikossa voi olla puilla paljailla”

Sil­jasta on hyvä, että Etna-työ tar­joaa ihmi­sille käy­tän­nön apua juuri sil­loin, kun sitä tar­vi­taan. Ruoka-apu on kul­taa­kin kal­liim­paa tilan­teissa, joissa omat rahat eivät riitä osta­maan ruo­kaa itselle ja lap­sille. Silja ker­too, että toi­min­nassa mukana on pal­jon hen­ki­löitä, jotka eivät ole syr­jäy­ty­neet, vaan hei­dät on eri tavoin syr­jäy­tetty yhteis­kun­nasta.

Välillä Silja on surul­li­nen siitä, kuinka ihmi­set Suo­messa jäte­tään oman onnensa nojaan juuri sil­loin kun eni­ten kai­paisi toista ihmistä vie­rel­leen.

− Yhtei­set Etna-työn jär­jes­tä­mät ret­ket ja tapah­tu­mat ovat hyviä väy­liä saada ver­tais­tu­kea omaan tilan­tee­seen. Etnassa työn­te­ki­jät teke­vät työtä suu­rella sydä­mellä. Ei ole niin suurta hat­tua, jotta sitä voisi nos­taa.

On paljon ihmisiä, jotka eivät ole syrjäytyneet, vaan heidät on eri tavoin syrjäytetty yhteiskunnasta.

Ehkä eni­ten Silja on huo­lis­saan ihmi­sistä, joilla on mie­len­ter­vey­son­gel­mia. Heille ainut tar­jot­tava hoito on mää­rätä lääk­keitä ja lähet­tää takai­sin kotiin.

− On täy­sin vas­tuu­tonta, ettei kukaan tämän jäl­keen seu­raa, miten ihmi­nen oikeasti voi. Muuta hoi­toa ei ole tar­jolla, koska paik­koja ei ole riit­tä­västi.  Jos ihmi­sellä itsel­lään ei ole voi­ma­va­roja, on todella vaa­ti­vaa tais­tella sys­tee­miä vas­taan.

Silja ker­too huo­man­neensa, että rik­kai­den ja köy­hien väli­nen kuilu on kas­va­nut enti­ses­tään. Hän on miet­ti­nyt pal­jon myö­tä­tun­toa ja välit­tä­mistä ja arve­lee, että toi­sen ase­maan on vai­kea aset­tua, eten­kin kun itsellä menee hyvin.

− Kaikki ikävä, mitä ihmi­sille elä­mässä tapah­tuu, ei vain ole itsestä kiinni. Vii­kossa voi olla puilla pal­jailla. Ystä­vä­piiri ja suku­lai­set jät­tä­vät. Eikä kai­killa edes ole tuki­ve­ros­toa. Tai sit­ten oma elämä on niin kii­reistä, ettei ole aikaa muille ihmi­sille ja hei­dän mur­heil­leen. Ihmi­nen vain jää ihan yksin.

− Yksi­näi­syys näkyy jo lap­sis­sa­kin. Pitää pär­jätä yhä nuo­rem­pana ja yhteis­kun­nan aset­ta­mat pai­neet ovat kovat. Huo­les­tut­ta­vaa on, miten tämä näkyy tule­vai­suu­dessa.

Veera Ala­koski

Johanna Rajala

Leea Eske­li­nen ja  Satu Kal­lio­koski
Toni Kari­lai­nen ja Piia Oja

 

Kir­joi­tus on syn­ty­nyt osana Tam­pe­reen ammat­ti­kor­kea­kou­lun Sosi­aali- ja ter­vey­sa­lan ylempi AMK ‑opin­toja. Jutussa Sil­jan nimi on muu­tettu.

________

Päi­vi­tetty 12.2.2018.