Beit Atfal Assumoud ‑järjestö ylläpitää Libanonin köyhillä alueilla erityislasten perheneuvoloita.  Suomalaiset psykologit ja sosiaalialan ammattilaiset tukevat työtä.

 

 

Liba­no­nin pää­kau­pun­gissa, Bei­ru­tissa asuva Nour­hane Bed­dawi, 13, on innois­saan. Hän saa vie­raita. Tytön kummi Sirpa Aho­nen on tul­lut Suo­mesta käy­mään. He vaih­ta­vat kuu­lu­mi­sia, ja Nour­hane ker­too Aho­selle artis­teista, joi­den musii­kin tah­tiin hän mie­lel­lään tans­sii.

Aho­nen on Liba­no­nissa Psy­ko­lo­gien Sosi­aa­li­nen Vas­tuu (PSV) ‑jär­jes­tön mat­kalla. PSV:n psy­ko­lo­git teke­vät vapaa­eh­tois­työtä Liba­no­nissa toi­mi­van Beit Atfal Assu­moud (BAS) ‑jär­jes­tön tuke­mi­seksi.

BAS:in toi­min­nan kes­kiössä on sosi­aa­li­työ Pales­tii­nan pako­lais­ten parissa. Lisäksi jär­jestö yllä­pi­tää viittä per­he­neu­vo­laa, jotka sijait­se­vat eri puo­lilla Liba­no­nia ja tar­joa­vat mie­len­ter­veys­pal­ve­luja ja kun­tou­tusta eri­tyis­lap­sille. Psy­ko­lo­gien Sosi­aa­li­nen Vas­tuu tukee jär­jes­töä esi­mer­kiksi etsi­mällä per­he­neu­vo­lan lap­sia­siak­kaille kum­meja.

Nour­hane Bed­dawi on pääs­syt Bei­ru­tin per­he­neu­vo­lan kun­tou­tuk­seen ja saa­nut kum­min. Hänellä on syn­nyn­näi­nen cp-vamma, eikä hän pysty käve­le­mään. Lisäksi hän saa epi­lep­ti­siä koh­tauk­sia. Omat van­hem­mat eivät ole mukana Nour­ha­nen elä­mässä, vaan hän asuu iso­van­hem­pien kanssa.

Van­taa­lai­nen Sirpa Aho­nen on ollut Nour­ha­nen kummi vii­ti­sen vuotta nel­jän muun hen­ki­lön kanssa. Kun Aho­nen on kylässä, tyt­töä ei ujos­tuta. Hän esit­te­lee tans­si­liik­keitä pyö­rä­tuo­lis­saan ja näyt­tää, kuinka liik­kuu asun­non lat­tialla ryö­mien.

Kehitysvammaisuuteen suhtaudutaan nuivasti

BAS JA PSV aloit­ti­vat kun­tou­tus­kum­mioh­jel­man vuonna 2009. Kum­mit anta­vat tukea las­ten eri­tyi­so­pe­tus­mak­sui­hin sekä lääke- ja apu­vä­li­ne­ku­lui­hin.

Nour­hane Bed­dawi kokeili aiem­min kou­lun­käyn­tiä, mutta se oli lii­kun­ta­vam­man takia mah­do­tonta. Nykyi­sin kum­mien tuella kus­tan­ne­taan hänelle lää­kä­ri­käyn­nit ja lääk­keet.

Ennen ­tutustumista BAS:iin olimme hukassa.

Nour­ha­nen iso­äiti Sanaa Shah­rour tie­tää, että ulko­puo­lista apua eri­tyis­las­ten hoi­toon on Liba­no­nin köy­hillä alueilla saa­ta­villa erit­täin vähän.
– Ennen tutus­tu­mista BAS:iin olimme hukassa.

Päi­vät Nour­ha­nen kanssa ete­ne­vät rutii­nilla. Ensin ohjel­massa ovat pesey­ty­mi­nen ja pukeu­tu­mi­nen. Iso­äiti aut­taa tyt­töä.

– Sit­ten annan hänelle aamiai­seksi kupin mai­toa ja palan kak­kua.

Sen jäl­keen seu­raa leik­kiä, päi­vä­unia ja ruo­an­lait­toa. Nour­hane pilk­koo iso­äi­din apuna salaat­tiai­nek­sia.
– Vaikka hei­tän tytön leik­kaa­mat sil­put pois, niin haluan osal­lis­taa häntä, hän ker­too.

Per­heen koti on Sabrassa, jossa asuu pal­jon Pales­tii­nan ja Syy­rian pako­lai­sia sekä vähä­va­rai­sia liba­no­ni­lai­sia. Vie­ressä on Sha­ti­lan pako­lais­lais­leiri, jossa BAS:illa on sosi­aa­li­kes­kus. Glo­baali Sosi­aa­li­työ ‑jär­jes­tön kum­mi­ren­gas kerää yhden kes­kuk­sen sosi­aa­li­työn­te­ki­jän, Zuhour Akkawin, pal­kan. Akkawi tekee koti­käyn­tejä ja ohjaa lap­sia tar­vit­taessa per­he­neu­vo­laan.

Sanaa Shah­rou­ria har­mit­taa, miten alu­eella suh­tau­du­taan kehi­tys­vam­mai­siin ihmi­siin. Moni sää­lii ja luu­lee Nour­ha­nen ker­jää­vän, vaikka iso­äiti olisi puke­nut tytön par­haim­piinsa. Kak­sikko viet­tää­kin aikaa enim­mäk­seen sisällä.

– Emme ole pois­tu­neet kotoa kuu­kau­teen. En jaksa työn­tää Nour­ha­nea kapeilla ja kuop­pai­silla kujilla.

Iso­äi­din haa­veena on, että Nour­hane saisi säh­kö­pyö­rä­tuo­lin. Vie­rai­lulla mukana oleva per­heen sosi­aa­li­työn­te­kijä Hanane Dab­doub kui­ten­kin sanoo haa­veen ole­van vali­tet­ta­van kau­kai­nen.

– Nykyi­sen­kin pyö­rä­tuo­lin saa­mi­nen vaati pal­jon työtä. Lopulta se jär­jes­tyi Lää­kä­rit Ilman Rajoja ‑jär­jes­tön kautta.

Syy­rian sota on tuo­nut Liba­no­niin lisää pako­lai­sia ja kas­vat­ta­nut BAS:in asiak­kai­den mää­rää. Resurs­sit eivät vain riitä kaik­keen.

Toisinaan ­Nourhane itkee, koska ­haluaisi kouluun.

– Ennen pys­tyimme anta­maan lääk­keitä vai­keuk­sitta, mutta nykyi­sin niis­tä­kin on pulaa. Omassa työs­säni yri­tän huo­leh­tia siitä, että kaikki lap­set pää­se­vät tar­vit­taessa aina­kin perus­ter­vey­den­huol­lon pii­riin, Dab­doub jat­kaa.

Lii­al­li­nen sisäl­lä­olo on 13-vuo­ti­aalle masen­ta­vaa.

– Toi­si­naan Nour­hane itkee, koska haluaisi kou­luun, ker­too iso­äiti.

Kuusis­sa­kym­me­nissä ole­valla Shah­rou­rilla on kolme poi­kaa. Hänestä tuli pojan­tyt­tä­rensä huol­taja, kun omat van­hem­mat eivät kyen­neet pitä­mään huolta vau­vasta.

– Kiin­nyin Nour­ha­neen heti. Omien las­teni kas­va­tuk­sessa olin ankara, mitä en enää ole.

Töistä tul­les­saan isoisä tuo ruo­kaa ja leik­kii tytön kanssa. Nour­ha­nen päi­vit­täi­nen hoi­ta­mi­nen on iso­äi­din vas­tuulla. Hänen voi­mansa alka­vat olla lopussa.

Hanane Dab­doub (oik.) on Nour­hane Bed­dawin (kes­kellä) per­heen sosiaali­työntekijä. Dab­doub kuun­te­lee per­heen­jä­se­niä ja ker­too kuu­le­mas­taan Nour­ha­nen kun­tou­tuk­sesta vas­taa­valle psy­kiat­rille. Kuva: Hanna Hir­vo­nen

Moniammatillinen tiimityö on opittu Suomesta

Bei­ru­tin per­he­neu­vo­lan hen­ki­lö­kun­taan kuu­luu kolme sosi­aa­li­työn­te­ki­jää, psy­ko­logi, kaksi puhe­te­ra­peut­tia ja kaksi toi­min­ta­te­ra­peut­tia. Kum­mioh­jelma ideoi­tiin työ­po­ru­kan yhtei­sissä kes­kus­te­luissa.

Kes­kuk­sen toi­min­taan on otettu mal­lia suo­ma­lai­sesta tii­mi­työs­ken­te­lystä. Asiak­kaat tapaa­vat aina useam­paa kuin yhtä hen­ki­lö­kun­taan kuu­lu­vista ammat­ti­lai­sista.

Sosi­aa­li­työn­te­kijä on mukana jokai­sen lap­sen kun­tou­tuk­sessa. Sosi­aa­li­työn­te­ki­jät vie­rai­le­vat per­heissä, kuun­te­le­vat per­heen­jä­se­niä ja käy­vät seu­raa­massa lap­sen kotio­loja. He ker­to­vat havain­nois­taan lap­sen kun­touk­sesta vas­taa­valle psy­ko­lo­gille.

Osa lap­sista tar­vitsi per­he­neu­vo­la­kun­tou­tuk­sen lisäksi eri­tyi­so­pe­tusta ja lää­ke­tie­teel­listä apua. Liba­no­nissa on tasok­kaita eri­tyis­kou­luja, mutta ne ovat pales­tii­na­lai­sille usein liian kal­liita.

Ensim­mäi­nen teh­tävä oli löy­tää kou­luja, jotka suos­tui­vat neu­vot­te­le­maan koh­tuul­li­sista kou­lu­mak­suista. Nykyi­sin yhteis­työtä teke­viä kou­luja on vii­ti­sen­toista. Eri­tyis­kou­lua käy noin 150 lasta.

Mer­kit­tävä osa ohjel­man rahoi­tuk­sesta saa­daan Suo­men ulko­mi­nis­te­riöstä. PSV:n kautta han­ketta tukee 17 kum­mia tai ryh­mää.

BAS on kou­lut­ta­nut pako­lais­lei­reissä toi­mi­van YK:n pales­tii­na­lais­jär­jestö UNRWA:n opet­ta­jia ja lää­kä­reitä tun­nis­ta­maan mie­len­ter­vey­son­gel­mia ja eri­tyis­las­ten tar­peita. Myös BAS:in sosi­aa­li­kes­kuk­sissa työs­ken­te­le­vät sosi­aa­li­työn­te­ki­jät ovat saa­neet kou­lu­tusta.

Per­he­neu­vo­lan pal­ve­luun, kuten puhe­te­ra­pi­aan, pää­syä voi jou­tua odot­ta­maan kah­dek­san kuu­kautta. Mutta he pyr­ki­vät tar­joa­maan heti jotain apua. Aivan aluksi sosi­aa­li­työn­te­kijä tekee koti­käyn­nin.

Liiallinen kuormitus vie masennukseen – psykologinen tuki tarpeen

Per­he­neu­vo­lan mie­len­ter­veys– ja eri­tyis­las­ten ohjel­maa joh­taa las­tenp­sy­kiatri Made­leine Taha. Suu­rim­malla osalla asiak­kaista on sekä kehi­tyk­seen liit­ty­viä että psy­ko­lo­gi­sia ongel­mia.

Lap­set ovat etu­päässä pales­tii­na­lai­sia. Hei­dän per­heen­jä­se­ni­ään pakeni Liba­no­niin vuonna 1948, kun Israel perus­tet­tiin. Pako­lai­sen asema on periy­ty­nyt nel­jän suku­pol­ven ajan. Pales­tii­na­lai­set ovat syr­jit­tyjä työ­mark­ki­noilla, joten per­heet ovat köy­hiä. Pako­lais­lei­rit ovat ahtaita ja epä­ter­veel­li­siä asui­nym­pä­ris­töjä.

– Toi­si­naan ihmi­set ovat niin kuor­mit­tu­neita, että menet­tä­vät intui­tion, miten toi­sista pide­tään huolta, Taha sanoo.
Hän tapaa äitejä, jotka unoh­ta­vat masen­nuk­sen takia ruok­kia lap­si­aan, sekä kou­lut­ta­mat­to­mia van­hem­pia, jotka eivät tiedä, mil­loin lapsi on sai­ras.

Samalla ter­vey­den­huolto on Liba­no­nissa pää­osin yksi­tyistä. Pääsy pal­ve­lui­hin on kus­tan­nus­ten takia monelle mah­do­tonta. Tämä kaikki voi joh­taa häi­riöi­hin lap­sen kehi­tyk­sessä.

BAS jat­kaa las­ten kun­tou­tusta, kun­nes he ovat 18‒20-vuo­tiaita. Tavoite on lisätä oma­toi­mi­suutta niin, että lapsi pys­tyisi toi­mi­maan osana per­hettä eikä olisi aina mui­den huo­leh­dit­ta­vana.

Iso­äiti Sanaa Shah­rour tuo esille oman ja mui­den huo­len las­ten tule­vai­suu­desta.

– Mie­tin, mihin Nour­hane jou­tuu, kun minua ei enää ole.

Nour­ha­nen tilanne on eri­tyi­sen haas­tava, sillä hänen kan­sa­lai­suu­tensa on epä­selvä. Liba­no­nissa kan­sa­lai­suus tulisi isältä, mutta jos tämä katoaa lap­sen elä­mästä ennen kuin rekis­te­röi lap­sen, jää kan­sa­lai­suus hel­posti saa­matta. Made­leine Taha kan­nus­taa iso­äi­tiä hank­ki­maan Nour­ha­nelle pape­rit.

– Jos tyttö olisi rekis­te­röi­ty­nyt Liba­no­niin, olisi hel­pom­paa löy­tää paikka, jossa hän voisi tule­vai­suu­dessa asua. Seu­raamme myös isän tilan­netta, sillä hän voi jos­kus olla tär­keä tytön elä­mässä.

Psy­kiatri koros­taa het­keen kes­kit­ty­mistä. Nyt Nour­ha­nen tavoite on oppia liik­ku­maan kotona ilman apua.

Hanna Hir­vo­nen