Kahdeksan vuotta se otti, mutta nyt se on valmis, kirjoitti porilainen Minka Leino-Holm joulukuussa 2017 Facebook-sivuilleen. Hän oli saanut tutkinnon päätökseen ja valmistui sosiaalityöntekijäksi.

 

En muista, mikä minuun meni, kun valitsin sosiaa­lityön, sanoo Minka Leino-Holm.

– Yliopiston valit­se­miseen minua oli valmen­nettu lapsesta asti, mutta sosiaa­lityö! Se oli ala, joka ei aluksi vastannut monien minulle kuvit­te­lemaa elämän­kulkua. Kuulin sosiaa­lityön kohtaa­mista kriisi­ti­lan­teista sekä alan vaati­vuu­desta ja minua pidettiin liian nuorena sosiaa­li­työhön.

Minkan toivottiin lähtevän isoon yliopis­to­kau­punkiin opiske­lemaan ranskaa tai sen kääntä­mistä ja tekevän uraa ulkomailla.

– Olimme asuneet perheeni kanssa pitkään muualla, ja osaan ranskaa kuin toista äidin­kieltä.

Hän haki opiske­lemaan ranskaa, mutta sisim­mässään tiesi, että sosiaa­lityö on hänen tulevai­suu­tensa. Lähipiiri tuumi, että ”ihan kiva, mutta katsotaan, miten sen ranskan kanssa käy”.

– Vanhempani jotenkin pelkä­sivät, että jään Poriin ja jämähdän tänne, enkä hyödynnä maailman mahdol­li­suuksia.

– Ulkomailla viettä­mieni vuosien vuoksi moni ajatteli muutoinkin, että lähden heti takaisin maail­malle kun pääsen. Itse taas ajattelen, että nyt olen saanut vihdoinkin raken­nettua jonkin­laisen sosiaa­lisen verkoston. Minulla on hyvä elämä Porissa, enkä todel­lakaan ole valmis lähtemään täältä mihinkään.

– Muistan purskah­ta­neeni onnenitkuun saatuani hyväk­sy­mis­kirjeen siitä, että sain aloittaa sosiaa­lityön opiskelun Porissa.

Opintojen edetessä ja työkokemuksen karttuessa olen kasvanut ihan kelvoksi sosiaalityöntekijäksi.

Minka myöntää, ettei hahmot­tanut, mitä sosiaa­lityö todel­li­suu­dessa on. Sosiaa­lityön opiskelu yliopis­tossa Porissa tuntui kuitenkin loista­valta ajatuk­selta.

Opiske­lu­paikkana Pori osoit­tautui hyväksi. Parasta oli pieni yksikkö, jossa sekä opiske­lijat että henki­lö­kunta tulivat tutuiksi ja opettajat tukivat opiske­li­joita hienosti.

Ihastus, epäily ja sovinto

Minka Leino-Holm on nyt tehnyt sosiaa­lityön kanssa tutta­vuutta kahdeksan vuotta. Opiske­lu­vuosiin sisältyi paljon käänteitä. Aika tavan­omaisia, hän sanoo.

Kaikki alkoi ihastuk­sesta. Pian tuli tunne, ettei ymmärrä mitään. Sitten alkoi raastava aalto­liike, ja ajatukset alanvaih­dosta. Lopulta hän teki sosiaa­lityön kanssa sovinnon.

Ensim­mäi­sillä kursseilla Minka oli innoissaan yliopis­to­maa­il­masta, luennoista, akatee­mi­sesta vapau­desta ja ryhmä­kes­kus­te­luista.

– Olin jo lukiossa kiinnos­tunut histo­riasta, psyko­lo­giasta ja yhteis­kun­ta­tie­teistä, ja nämä kaikki yhdis­tyivät ensim­mäi­sillä kursseilla.

Kun pääsimme syvem­mälle sosiaa­li­työhön, sen profes­sio­naa­li­suuteen, arvoihin, menetelmiin ja teoria­pohjaan, alkoi tuntua vaikealta.

– Kiitet­tävien arvosa­nojen saajalle tämä oli uutta, ja turhauduin voimak­kaasti. Meni pitkään, ehkä 2– 3 vuotta, ennen kuin pääsin kiinni sosiaa­li­työhön.

Alanvaihto kävi mielessä monta kertaa. Milloin mihinkin: sairaan­hoi­ta­jaksi, antro­po­lo­giksi, sosiaa­li­po­lii­ti­koksi, humanis­tiksi.

– Hyvä yliopis­to­yh­teisö ja aktii­vinen mukana olo opiske­li­ja­toi­min­nassa saivat kuitenkin aina jäämään vielä hetkeksi.

Sovinto syntyi ymmär­ryksen kautta, kertoo Minka. Se taas rakentui luennoilla ja työssä käydyissä keskus­te­luissa ja omissa pohdin­noissa.

– Olen saanut opiske­li­ja­ka­ve­reista loistavia ystäviä, joiden kanssa tätä ymmär­rystä on ollut hyvä kehittää, ja jotka edelleen haastavat omia ajatuk­siani ja näkökul­miani. Ymmärrys syntyi myös työn tekemisen kautta ja kasvun mahdol­lis­tavan työyh­teisön avulla.

Välillä on nolottanut

Kahdeksan vuotta on pitkä aika. Minka ihmet­telee itsekin, että miten tunnol­li­sella, melkein kympin tytöllä menikin näin kauan saada maiste­ri­tut­kinto tehtyä.

– Jälki­käteen ajatellen henki­lö­koh­tai­sessa elämässäni on tapah­tunut asioita, jotka vaikut­tivat opintojen etene­miseen. Pitkään jopa ajattelin, etten ikinä valmistu sosiaa­li­työn­te­ki­jäksi. Pro gradusta tuli liian iso pala kakkua. Sen tekeminen kestikin 2,5 vuotta.

Yliopiston ilmoitus myönnetyn lisäajan päätty­mi­sestä sai pistämään tuumasta toimeksi ja tekemään pro gradun lopulta parissa kuukau­dessa valmiiksi.

– Olisikin ollut harmi jättää niin loppu­vai­heessa olevat opinnot kesken ja menettää samalla mahdol­lisuus toimia sosiaa­li­työn­te­kijänä. Tieto siitä, että muutkin ovat selät­täneet gradun antoi lisäpontta.

Minka teki myös töitä opintojen lomassa hoiva-alalla ja terveys­so­si­aa­li­työssä. Ei tässä maassa pelkällä opinto­tuella voi tulla toimeen, ellei halua ottaa lainaa, hän sanoo.

Viisi vuotta on minimiaika, jos halutaan yhteisellä arvopohjalla pelaavia ja tieteelliseen tietoon toimivia sosiaalityöntekijöitä kentälle.

– Oli todella hyvä, että pääsin sosiaa­li­työhön vasta opiskel­tuani hetken aikaa, enkä heti opintojeni alussa, kuten moni pääsi. Nykyisin onneksi laki estää juuri opintonsa aloit­ta­neita toimi­masta sosiaa­li­työn­te­ki­jöinä.

– Mennessäni sosiaa­li­työhön ensim­mäistä kertaa olin hyvin keske­ne­räinen. Opintojen edetessä ja työko­ke­muksen karttuessa olen kasvanut ihan kelvoksi sosiaa­li­työn­te­ki­jäksi.

Työnteko opintojen lomassa oli Minkasta hyvä asia, sillä ne tukivat toisiaan. Työstä sai konkretiaa luennoilla puhut­tuihin asioihin, ja luennoilta taas laajempaa ymmär­rystä työn arjessa kohdat­tuihin tilan­teisiin.

Sosiaalityö tuntuu, kun sen oppii

Minka ajattelee, että edessä on varmasti kriisejä ja vakavia pohdintoja siitä, onko oikealla alalla.

– Tällä hetkellä tiedän valin­neeni oikein. Koen sisäis­tä­neeni sosiaa­li­työstä jotain sellaista, mitä en voi enää erottaa itsestäni. Sosiaa­lityön arvopohja on tullut minuun jäädäkseen, sanoo Minka.

– En tiedä, onko arvopohjani koskaan ollut erilainen, mutta nyt tiedostan sen ja se määrittää kaikkea, mitä teen. En voi enää katsoa toista ihmistä niin, että ottaisin sosiaa­li­työn­te­kijän arvomaa­ilman pois päältä.

– Samaan aikaan sosiaa­lityön opinnot aloit­taneen ystäväni mielestä olin alkuvuosina kuin pahainen teini. Olin epävarma itsestäni ja alan valin­nastani ja esiinnyin kuin pieni terrieri. Nykyi­sinkin ystäväni kutsuu minua terrie­riksi, mutta kiivas­tu­miseni eivät johdu epävar­muu­destani, vaan siitä että arvojani vastaan rikotaan.

Toivon, että saan tehdä vuorotellen asiakas- ja kehittämistyötä.

– Joiltain muilta ihmisiltä olen myös saanut kuulla olevani tekopyhä, kun olen puolus­tanut ihmisarvoa kaiken lähtö­kohtana erinäi­sissä keskus­te­luissa. Mitä muutakaan voisin?

Sosiaa­li­työn­te­kijän ammattiin täytyy kasvaa, ja ammatti-identi­teetin omaksu­minen ottaa aikansa. Nykyisin siihen on vielä mahdol­lisuus – mutta se menetetään, jos luodaan sellaisia räätä­löityjä tutkintoja, jotka voi juosta läpi parissa vuodessa.

– Itselleni tuo kahdeksan vuotta oli juuri sopiva. Viisi vuotta on minimiaika, jos halutaan yhtei­sellä arvopoh­jalla pelaavia, tieteel­liseen tietoon nojau­tuvia ja kestä­vällä tavalla toimivia sosiaa­li­työn­te­ki­jöitä kentälle. Kasvu jatkuu työssä, mutta sen alkuun saatta­minen vaatii vuosia aikaa. Aikaa tarvitaan siihen, että sosiaa­li­työhön kuuluvat asiat omaksuu niin että niitä voi itsessään kasvattaa työssä.

Pitkät opiske­lu­vuodet ovat nyt jääneet taakse, ja Minka on uuden edessä. Hän on kysynyt, miten oppii ajatte­lemaan itsensä laillis­tettuna sosiaa­li­työn­te­kijänä eikä enää opiske­lijana.

– Jonkin­laisen shokin olen kokenut saatuani todis­tuksen: tyhjyyden tunteen ja väsymisen. Työelämä ei sinänsä päässyt yllät­tämään.

Nyt hän haluaa kehittyä edelleen sosiaa­lityön asian­tun­tijana ja jatkaa sosiaa­li­po­li­tiikan tai psyko­logian opintoja. Sosiaa­lityön erikois­tu­mis­kou­lu­tuskin kiinnostaa.

– Ennen kaikkea toivon, että saan tehdä vuoro­tellen asiakas- ja kehit­tä­mis­työtä, kuten tähänkin asti.

Helena Jaakkola