Kahdeksan vuotta se otti, mutta nyt se on valmis, kirjoitti porilainen Minka Leino-Holm joulukuussa 2017 Facebook-sivuilleen. Hän oli saanut tutkinnon päätökseen ja valmistui sosiaalityöntekijäksi.

 

En muista, mikä minuun meni, kun valit­sin sosi­aa­li­työn, sanoo Minka Leino-Holm.

– Yli­opis­ton valit­se­mi­seen minua oli val­men­nettu lap­sesta asti, mutta sosi­aa­li­työ! Se oli ala, joka ei aluksi vas­tan­nut monien minulle kuvit­te­le­maa elä­män­kul­kua. Kuu­lin sosi­aa­li­työn koh­taa­mista krii­si­ti­lan­teista sekä alan vaa­ti­vuu­desta ja minua pidet­tiin liian nuo­rena sosi­aa­li­työ­hön.

Min­kan toi­vot­tiin läh­te­vän isoon yli­opis­to­kau­pun­kiin opis­ke­le­maan rans­kaa tai sen kään­tä­mistä ja teke­vän uraa ulko­mailla.

– Olimme asu­neet per­heeni kanssa pit­kään muu­alla, ja osaan rans­kaa kuin toista äidin­kieltä.

Hän haki opis­ke­le­maan rans­kaa, mutta sisim­mäs­sään tiesi, että sosi­aa­li­työ on hänen tule­vai­suu­tensa. Lähi­piiri tuumi, että ”ihan kiva, mutta kat­so­taan, miten sen rans­kan kanssa käy”.

– Van­hem­pani joten­kin pel­kä­si­vät, että jään Poriin ja jämäh­dän tänne, enkä hyö­dynnä maa­il­man mah­dol­li­suuk­sia.

– Ulko­mailla viet­tä­mieni vuo­sien vuoksi moni ajat­teli muu­toin­kin, että läh­den heti takai­sin maa­il­malle kun pää­sen. Itse taas ajat­te­len, että nyt olen saa­nut vih­doin­kin raken­net­tua jon­kin­lai­sen sosi­aa­li­sen ver­kos­ton. Minulla on hyvä elämä Porissa, enkä todel­la­kaan ole val­mis läh­te­mään täältä mihin­kään.

– Muis­tan purs­kah­ta­neeni onne­nit­kuun saa­tuani hyväk­sy­mis­kir­jeen siitä, että sain aloit­taa sosi­aa­li­työn opis­ke­lun Porissa.

Opintojen edetessä ja työkokemuksen karttuessa olen kasvanut ihan kelvoksi sosiaalityöntekijäksi.

Minka myön­tää, ettei hah­mot­ta­nut, mitä sosi­aa­li­työ todel­li­suu­dessa on. Sosi­aa­li­työn opis­kelu yli­opis­tossa Porissa tun­tui kui­ten­kin lois­ta­valta aja­tuk­selta.

Opis­ke­lu­paik­kana Pori osoit­tau­tui hyväksi. Parasta oli pieni yksikkö, jossa sekä opis­ke­li­jat että hen­ki­lö­kunta tuli­vat tutuiksi ja opet­ta­jat tuki­vat opis­ke­li­joita hie­nosti.

Ihastus, epäily ja sovinto

Minka Leino-Holm on nyt teh­nyt sosi­aa­li­työn kanssa tut­ta­vuutta kah­dek­san vuotta. Opis­ke­lu­vuo­siin sisäl­tyi pal­jon kään­teitä. Aika tavan­omai­sia, hän sanoo.

Kaikki alkoi ihas­tuk­sesta. Pian tuli tunne, ettei ymmärrä mitään. Sit­ten alkoi raas­tava aal­to­liike, ja aja­tuk­set alan­vaih­dosta. Lopulta hän teki sosi­aa­li­työn kanssa sovin­non.

Ensim­mäi­sillä kurs­seilla Minka oli innois­saan yli­opis­to­maa­il­masta, luen­noista, aka­tee­mi­sesta vapau­desta ja ryh­mä­kes­kus­te­luista.

– Olin jo lukiossa kiin­nos­tu­nut his­to­riasta, psy­ko­lo­giasta ja yhteis­kun­ta­tie­teistä, ja nämä kaikki yhdis­tyi­vät ensim­mäi­sillä kurs­seilla.

Kun pää­simme syvem­mälle sosi­aa­li­työ­hön, sen pro­fes­sio­naa­li­suu­teen, arvoi­hin, mene­tel­miin ja teo­ria­poh­jaan, alkoi tun­tua vai­kealta.

– Kii­tet­tä­vien arvo­sa­no­jen saa­jalle tämä oli uutta, ja tur­hau­duin voi­mak­kaasti. Meni pit­kään, ehkä 2– 3 vuotta, ennen kuin pää­sin kiinni sosi­aa­li­työ­hön.

Alan­vaihto kävi mie­lessä monta ker­taa. Mil­loin mihin­kin: sai­raan­hoi­ta­jaksi, ant­ro­po­lo­giksi, sosi­aa­li­po­lii­ti­koksi, huma­nis­tiksi.

– Hyvä yli­opis­to­yh­teisö ja aktii­vi­nen mukana olo opis­ke­li­ja­toi­min­nassa sai­vat kui­ten­kin aina jää­mään vielä het­keksi.

Sovinto syn­tyi ymmär­ryk­sen kautta, ker­too Minka. Se taas raken­tui luen­noilla ja työssä käy­dyissä kes­kus­te­luissa ja omissa poh­din­noissa.

– Olen saa­nut opis­ke­li­ja­ka­ve­reista lois­ta­via ystä­viä, joi­den kanssa tätä ymmär­rystä on ollut hyvä kehit­tää, ja jotka edel­leen haas­ta­vat omia aja­tuk­siani ja näkö­kul­miani. Ymmär­rys syn­tyi myös työn teke­mi­sen kautta ja kas­vun mah­dol­lis­ta­van työyh­tei­sön avulla.

Välillä on nolottanut

Kah­dek­san vuotta on pitkä aika. Minka ihmet­te­lee itse­kin, että miten tun­nol­li­sella, mel­kein kym­pin tytöllä meni­kin näin kauan saada mais­te­ri­tut­kinto teh­tyä.

– Jäl­ki­kä­teen aja­tel­len hen­ki­lö­koh­tai­sessa elä­mäs­säni on tapah­tu­nut asioita, jotka vai­kut­ti­vat opin­to­jen ete­ne­mi­seen. Pit­kään jopa ajat­te­lin, etten ikinä val­mistu sosi­aa­li­työn­te­ki­jäksi. Pro gra­dusta tuli liian iso pala kak­kua. Sen teke­mi­nen kes­ti­kin 2,5 vuotta.

Yli­opis­ton ilmoi­tus myön­ne­tyn lisä­ajan päät­ty­mi­sestä sai pis­tä­mään tuu­masta toi­meksi ja teke­mään pro gra­dun lopulta parissa kuu­kau­dessa val­miiksi.

– Oli­si­kin ollut harmi jät­tää niin lop­pu­vai­heessa ole­vat opin­not kes­ken ja menet­tää samalla mah­dol­li­suus toi­mia sosi­aa­li­työn­te­ki­jänä. Tieto siitä, että muut­kin ovat selät­tä­neet gra­dun antoi lisä­pontta.

Minka teki myös töitä opin­to­jen lomassa hoiva-alalla ja ter­veys­so­si­aa­li­työssä. Ei tässä maassa pel­källä opin­to­tuella voi tulla toi­meen, ellei halua ottaa lai­naa, hän sanoo.

Viisi vuotta on minimiaika, jos halutaan yhteisellä arvopohjalla pelaavia ja tieteelliseen tietoon toimivia sosiaalityöntekijöitä kentälle.

– Oli todella hyvä, että pää­sin sosi­aa­li­työ­hön vasta opis­kel­tuani het­ken aikaa, enkä heti opin­to­jeni alussa, kuten moni pääsi. Nykyi­sin onneksi laki estää juuri opin­tonsa aloit­ta­neita toi­mi­masta sosi­aa­li­työn­te­ki­jöinä.

– Men­nes­säni sosi­aa­li­työ­hön ensim­mäistä ker­taa olin hyvin kes­ke­ne­räi­nen. Opin­to­jen ede­tessä ja työ­ko­ke­muk­sen kart­tuessa olen kas­va­nut ihan kel­voksi sosi­aa­li­työn­te­ki­jäksi.

Työn­teko opin­to­jen lomassa oli Min­kasta hyvä asia, sillä ne tuki­vat toi­si­aan. Työstä sai kon­kre­tiaa luen­noilla puhut­tui­hin asioi­hin, ja luen­noilta taas laa­jem­paa ymmär­rystä työn arjessa koh­dat­tui­hin tilan­tei­siin.

Sosiaalityö tuntuu, kun sen oppii

Minka ajat­te­lee, että edessä on var­masti krii­sejä ja vaka­via poh­din­toja siitä, onko oikealla alalla.

– Tällä het­kellä tie­dän valin­neeni oikein. Koen sisäis­tä­neeni sosi­aa­li­työstä jotain sel­laista, mitä en voi enää erot­taa itses­täni. Sosi­aa­li­työn arvo­pohja on tul­lut minuun jää­däk­seen, sanoo Minka.

– En tiedä, onko arvo­poh­jani kos­kaan ollut eri­lai­nen, mutta nyt tie­dos­tan sen ja se mää­rit­tää kaik­kea, mitä teen. En voi enää kat­soa toista ihmistä niin, että ottai­sin sosi­aa­li­työn­te­ki­jän arvo­maa­il­man pois päältä.

– Samaan aikaan sosi­aa­li­työn opin­not aloit­ta­neen ystä­väni mie­lestä olin alku­vuo­sina kuin pahai­nen teini. Olin epä­varma itses­täni ja alan valin­nas­tani ja esiin­nyin kuin pieni ter­rieri. Nykyi­sin­kin ystä­väni kut­suu minua ter­rie­riksi, mutta kii­vas­tu­mi­seni eivät johdu epä­var­muu­des­tani, vaan siitä että arvo­jani vas­taan riko­taan.

Toivon, että saan tehdä vuorotellen asiakas- ja kehittämistyötä.

– Joil­tain muilta ihmi­siltä olen myös saa­nut kuulla ole­vani teko­pyhä, kun olen puo­lus­ta­nut ihmi­sar­voa kai­ken läh­tö­koh­tana eri­näi­sissä kes­kus­te­luissa. Mitä muu­ta­kaan voi­sin?

Sosi­aa­li­työn­te­ki­jän ammat­tiin täy­tyy kas­vaa, ja ammatti-iden­ti­tee­tin omak­su­mi­nen ottaa aikansa. Nykyi­sin sii­hen on vielä mah­dol­li­suus – mutta se mene­te­tään, jos luo­daan sel­lai­sia rää­tä­löi­tyjä tut­kin­toja, jotka voi juosta läpi parissa vuo­dessa.

– Itsel­leni tuo kah­dek­san vuotta oli juuri sopiva. Viisi vuotta on mini­miaika, jos halu­taan yhtei­sellä arvo­poh­jalla pelaa­via, tie­teel­li­seen tie­toon nojau­tu­via ja kes­tä­vällä tavalla toi­mi­via sosi­aa­li­työn­te­ki­jöitä ken­tälle. Kasvu jat­kuu työssä, mutta sen alkuun saat­ta­mi­nen vaa­tii vuo­sia aikaa. Aikaa tar­vi­taan sii­hen, että sosi­aa­li­työ­hön kuu­lu­vat asiat omak­suu niin että niitä voi itses­sään kas­vat­taa työssä.

Pit­kät opis­ke­lu­vuo­det ovat nyt jää­neet taakse, ja Minka on uuden edessä. Hän on kysy­nyt, miten oppii ajat­te­le­maan itsensä lail­lis­tet­tuna sosi­aa­li­työn­te­ki­jänä eikä enää opis­ke­li­jana.

– Jon­kin­lai­sen sho­kin olen koke­nut saa­tuani todis­tuk­sen: tyh­jyy­den tun­teen ja väsy­mi­sen. Työ­elämä ei sinänsä pääs­syt yllät­tä­mään.

Nyt hän haluaa kehit­tyä edel­leen sosi­aa­li­työn asian­tun­ti­jana ja jat­kaa sosi­aa­li­po­li­tii­kan tai psy­ko­lo­gian opin­toja. Sosi­aa­li­työn eri­kois­tu­mis­kou­lu­tus­kin kiin­nos­taa.

– Ennen kaik­kea toi­von, että saan tehdä vuo­ro­tel­len asia­kas- ja kehit­tä­mis­työtä, kuten tähän­kin asti.

Helena Jaak­kola