Sosiaalipsykologian emeritusprofessori Antti Eskolalla on edelleen painavaa sanot­tavaa. Hän haastaa uudessa Vanhuus-kirjassaan monia vanhuksiin ja vanhuuteen liitettyjä väitteitä ja näkökulmia.

 

Antti Eskola ei pidä itse­ään senio­rina tai har­maa­hap­sena, vaikka ikää on jo kun­nioi­tet­ta­vat 82 vuotta. Hän on aivan suo­siolla ja ylpeäs­ti­kin vanhus.

Emeritusprofessori käveli jokin aikaa sit­ten koti­kul­mil­laan Tampereen Tammelan kau­pun­gin­osassa. Vastaan tuli kaksi nuo­reh­koa roma­ni­miestä pik­kui­sen iloi­sella tuulella.

− Katsoin heitä sil­miin ja hymyi­lin. Toinen heistä tokaisi kave­ril­leen minua tar­koit­taen: ”Iloinen van­hus!” Se kuu­losti muka­valta, juuri sel­lai­nen haluai­sin­kin olla.

Vuonna 1997 Tampereen yli­opis­ton ovet taka­naan sul­ke­nut Eskola on vielä eläk­keel­lä­kin kir­joit­ta­nut useita kir­joja. Niissä on pää­asiassa käsi­telty hänen suh­det­taan kristinuskoon.

Kun kuljen kadulla keppiäni heilutellen, kuvittelen että minut tunteva ajattelisi: ”Eskolahan vanhenee ihan tyylikkäästi.”

− Vielä oli kui­ten­kin jän­ni­tettä jäl­jellä ja halusin kir­joit­taa van­huu­desta. Se on minusta hel­pot­tava ja huo­les­tut­tava, mutta samalla kiin­nos­ta­va­kin elä­män­vaihe. Nämä sanat nos­tet­tiin kir­jan alaotsikkoonkin.

Jyrkkä ei vanhusjumpalle

Vanhuus-kir­jassa käy­dään rehel­li­sesti, mut­ta samalla lem­peäs­ti­kin läpi monia ikäänty­miseen kuu­lu­via ilmiöitä. Antti Eskola onkin asian suh­teen pätevä kokemusasiantuntija.

Vanhan ihmi­sen liik­ku­mi­nen on entistä työ­lääm­pää ja asioita unoh­tuu. Entistä useam­min väsyt­tää­kin. Sairauksien myötä eme­ri­tus­pro­fes­sori on pääs­syt tutus­tu­maan ensim­mäistä ker­taa elä­mäs­sään eri­lai­siin apu­vä­li­nei­siin­kin. Hän suh­tau­tuu nii­hin tie­de­mie­hen uteliaisuudella.

− Elämä antaa ennak­ko­va­roi­tuk­sia. Viisas mie­luum­min tut­kii nii­den mer­ki­tystä kuin vajoaa mur­hee­seen ja ahdistukseen.

Liikuntaa aina har­ras­ta­nut Eskola poh­dis­ke­lee humo­ris­ti­sesti, miten käve­ly­keppi saat­taisi hyvin­kin sopia hänen tyy­liinsä. Mutta käve­ly­sau­vat mis­sään nimessä eivät.

− Kun kul­jen kadulla kep­piäni hei­lu­tel­len, kuvit­te­len että minut tun­teva ajat­te­lisi: ”Eskolahan van­he­nee ihan tyylikkäästi.”

Aktiivisutta on monenlaista

Antti Eskola ei ole kos­kaan pelän­nyt sou­taa vas­ta­vir­taan. Nytkin hän ihmet­te­lee sitä, miksi muka van­huk­sia pitäisi aina aktivoida.

− En minä aina­kaan sel­laista kai­paa. Eikä minua saa mihin­kään van­hus­jump­paan­kaan hei­lut­te­le­maan raa­jo­jani! Mutta toki jol­le­kin muulle sel­lai­nen voi sopia­kin, hän lieventää.

Eskola muis­tut­taa, että elä­mässä voi olla myös pal­jon sel­laista aktii­vi­suutta, mikä ei näy ulospäin.

− Vanhalla ihmi­sel­lä­hän jo liik­ku­mi­nen­kin alkaa vaa­tia mel­koi­sia ponnisteluja.

Toimintaa voi olla myös pas­sii­vi­selta vai­kut­tava luon­non ilmiöi­den tai ihmis­ten tark­kailu. Eskola itse har­joit­taa jäl­kim­mäistä kotinsa lähei­sellä torilla.

− Aamupäivällä siellä on pal­jon väkeä, mutta usein menen ilta­päi­väl­lä­kin istu­maan jo tyh­jen­ty­neelle torille. Mikäli joku ohi­kul­kija ajat­te­lee, että tuos­sapa on taas joku yksi­näi­nen van­hus, niin tul­kinta on täy­sin väärä.

Tabuja murretaan edelleen

Antti Eskola ei olisi oma itsensä ilman pro­vo­soin­tia ja jopa pientä ärsyt­tä­mis­tä­kin. Vanhuuskaan ei ole tästä poikkeus.

Kirja ker­too peit­te­le­mättä, että puna­viini ja epä­ter­veel­li­nen ruoka mais­tu­vat toi­si­naan Eskolalle. Hän myös antaa muille van­hoille mie­hille seksuaalineuvontaa.

− Halusin käsi­tellä sitä­kin, mil­lai­set hau­ta­jai­set toi­voi­sin itsel­leni pidet­tä­vän. Aina kuo­li­nil­moi­tuk­sen värs­syä ja hau­ta­jai­sissa lau­let­ta­via vir­siä myöten.

Kirjan kuo­le­maa kos­ke­vat koh­dat ovat tuo­neet kir­joit­ta­jalle vaih­te­le­vaa palautetta.

− Kritiikkiäkin olen saa­nut. Toisten mukaan taas kir­joi­tan tästä arasta aihe­pii­ristä kau­niisti ja valoisesti.

Mikä on oikein ja mikä väärin?

Digimediaa vie­rok­suva Eskola seu­raa leh­distä tar­kasti van­hus­ten­hoi­dosta käy­tä­vää kes­kus­te­lua. Hänellä on tapana lei­kata tal­teen sui­vaan­tu­nei­den omais­ten mielipidekirjoituksia.

Emeritusprofessoria vir­ka­mies­ten vas­tauk­set ihmis­ten huo­le­nai­hei­siin eivät tyy­dytä. Ne ovat useim­mi­ten sitä ympä­ri­pyö­reää kli­sei­den pyörittelyä.

− Minusta pitäisi aina ker­toa kon­kreet­ti­sesti mistä esille nos­te­tussa asiassa on kyse, ja miten sitä ratkotaan.

Julkinen kohu roi­hah­taa nyky­ään hel­posti. Yleisillä kan­na­no­toilla ei Eskolan mie­lestä kui­ten­kaan ole voi­maa, kun yri­te­tään muut­taa ihmis­ten elä­mää ja koh­te­lua oikeudenmukaisemmaksi.

− On näy­tet­tävä tar­kasti, missä koh­taa, millä tavoin sekä mitä arvo- tai moraa­li­pe­ri­aa­tetta rik­koen vää­ryys kus­sa­kin yksi­tyis­ta­pauk­sessa ilmenee.

Vanhukset eivät ole kasvubisnes

Yksi Antti Eskolaa huo­les­tut­tava asia on yksi­tyis­ten pal­ve­lun­tar­joa­jien mää­rä­tie­toi­nen tule­mi­nen vanhustenhoitoon.

− Pidän vää­ränä sitä, että van­hus­ten tar­vit­sema hoito ja hoiva alis­te­taan mark­ki­na­lo­gii­kalle. Kyllä mei­dän senio­rien tulee olla ensi sijassa jota­kin muuta kuin ”kas­vava bisnes”.

Sosiaalialalle pesiy­ty­nyt kon­sult­ti­kie­li­kin saa häneltä tuomion.

− Esimerkiksi pal­ve­lu­tuote on sana, jota inhoan. Se kuu­los­taa joten­kin kopei­le­valta kielenkäytöltä.

Vanhuus-kir­jasta pal­jas­tuu, että eme­ri­tus­pro­fes­sori ei ole järin innos­tu­nut tehos­te­tusta palveluasumisestakaan.

− Haluan päästä kun­nol­li­seen van­hain­ko­tiin, kun en enää itse pysty kun­nolla sel­viy­ty­mään arjesta, Eskola toteaa.

Hyvinvointivaltiota puolustettava

Antti Eskola kuu­luu suku­pol­veen, joka on saa­nut nähdä Suomen hyvin­voin­ti­val­tion nousun. Hän kat­se­lee mur­heel­li­sena sen jat­ku­vaa rapautumista.

− Ajassamme val­lit­see tehok­kuusa­jat­telu, jossa raha menee aina työn ja sen suju­vuu­den edelle. Puhumattakaan työn­te­ki­jöi­den asemasta.

Vuosikymmenien aikana rakennetun hyvinvointivaltion häviämiseen kokonaan en sentään usko.

Eskola antaa jäl­kim­mäi­sestä esimerkin.

− Tunnen jon­kin ver­ran sosiaali­alalla toi­mi­via ihmi­siä. Pahinta on, kun esi­mies suo­raan kehot­taa työn­te­ki­jöitä teke­mään huo­nom­paa jäl­keä, mihin he kyke­ni­si­vät. Näin työ voi­daan tehdä hal­vem­malla, jol­loin puo­les­taan pär­jä­tään kil­pai­lu­tuk­sessa paremmin.

Ajan hen­gen muut­ta­mi­seen eme­ri­tus­pro­fes­so­rilla ei kui­ten­kaan ole mitään patenttiratkaisuja.

− Kapitalistisesta mark­ki­na­ta­lou­des­ta­han tämä kehi­tys tie­tysti kumpuaa.

Vuosikymmenien aikana raken­ne­tun hyvin­voin­ti­val­tion häviä­mi­seen koko­naan Eskola ei sen­tään usko.

− Mutta kyllä sen yllä­pi­tä­mi­nen toi­min­taa, ja välillä tais­te­lua­kin vaa­tii. Onneksi niitä puo­lus­ta­jia sen­tään vielä on.

Vapaaehtoistyöllä paikkansa

Kaikki ajan ilmiöt eivät Antti Eskolaa kui­ten­kaan har­mita. Hän on ilah­tu­nut muun muassa vapaa­eh­tois­työn lisääntymisestä.

Asia onkin Eskolalle tuttu. Viimeisinä työ­vuo­si­naan 1990-luvulla hän toi­mitti Leena Kurjen kanssa kir­jan Vapaaehtoistyö aut­ta­mi­sena ja oppimisena.

− Houkuttelimme opis­ke­li­joita teke­mään vapaa­eh­tois­työtä. Ajatus oli se, että siinä oppii asioita, joita ei pysty omak­su­maan luen­noilta tai kirjoista.

Vapaaehtoistyön mer­ki­tyk­sestä eme­ri­tus­pro­fes­sori on itse­kin teh­nyt havain­toja. Hänen lähel­lään sijait­see van­hus­ten pal­ve­lu­kes­kus, joka käyt­tää vapaa­eh­toi­sia auttajia.

− Kun ikäih­mi­nen tulee pal­ve­lu­kes­kuk­sen ruo­ka­laan rol­laat­to­rilla, niin vapaa­eh­toi­saut­ta­jat kan­ta­vat tar­jot­ti­met pöy­tään. Se tun­tuu muka­valta, ja luo hyvää tunnelmaa.

Eskola itse ei ole halun­nut käyt­tää vapaa­eh­tois­a­pua, vaikka sitä pie­nellä vai­valla saisikin.

− Olen sel­lai­nen, joka haluaa pär­jätä yksin joka pai­kassa. Mutta toi­vot­ta­vasti nuo­rem­mat ihmi­set ovat toisenlaisia.

Vesa Keinonen