Sosiaa­lip­sy­ko­logian emeri­tus­pro­fessori Antti Eskolalla on edelleen painavaa sanot­tavaa. Hän haastaa uudessa Vanhuus-kirjassaan monia vanhuksiin ja vanhuuteen liitettyjä väitteitä ja näkökulmia.

 

Antti Eskola ei pidä itseään seniorina tai harmaa­hapsena, vaikka ikää on jo kunnioi­tet­tavat 82 vuotta. Hän on aivan suosiolla ja ylpeäs­tikin vanhus.

Emeri­tus­pro­fessori käveli jokin aikaa sitten kotikul­millaan Tampereen Tammelan kaupun­gin­osassa. Vastaan tuli kaksi nuorehkoa romani­miestä pikkuisen iloisella tuulella.

− Katsoin heitä silmiin ja hymyilin. Toinen heistä tokaisi kaverilleen minua tarkoittaen: ”Iloinen vanhus!” Se kuulosti mukavalta, juuri sellainen haluai­sinkin olla.

Vuonna 1997 Tampereen yliopiston ovet takanaan sulkenut Eskola on vielä eläkkeel­läkin kirjoit­tanut useita kirjoja. Niissä on pääasiassa käsitelty hänen suhdettaan kristinuskoon.

Kun kuljen kadulla keppiäni heilutellen, kuvittelen että minut tunteva ajattelisi: ”Eskolahan vanhenee ihan tyylikkäästi.”

− Vielä oli kuitenkin jänni­tettä jäljellä ja halusin kirjoittaa vanhuu­desta. Se on minusta helpottava ja huoles­tuttava, mutta samalla kiinnos­ta­vakin elämän­vaihe. Nämä sanat nostettiin kirjan alaotsikkoonkin.

Jyrkkä ei vanhusjumpalle

Vanhuus-kirjassa käydään rehel­li­sesti, mut­ta samalla lempeäs­tikin läpi monia ikäänty­miseen kuuluvia ilmiöitä. Antti Eskola onkin asian suhteen pätevä kokemusasiantuntija.

Vanhan ihmisen liikku­minen on entistä työläämpää ja asioita unohtuu. Entistä useammin väsyt­tääkin. Sairauksien myötä emeri­tus­pro­fessori on päässyt tutus­tumaan ensim­mäistä kertaa elämässään erilaisiin apuvä­li­nei­siinkin. Hän suhtautuu niihin tiede­miehen uteliaisuudella.

− Elämä antaa ennak­ko­va­roi­tuksia. Viisas mieluummin tutkii niiden merki­tystä kuin vajoaa murheeseen ja ahdistukseen.

Liikuntaa aina harras­tanut Eskola pohdis­kelee humoris­ti­sesti, miten kävely­keppi saattaisi hyvinkin sopia hänen tyyliinsä. Mutta kävely­sauvat missään nimessä eivät.

− Kun kuljen kadulla keppiäni heilu­tellen, kuvit­telen että minut tunteva ajattelisi: ”Eskolahan vanhenee ihan tyylikkäästi.”

Aktii­vi­sutta on monenlaista

Antti Eskola ei ole koskaan pelännyt soutaa vasta­virtaan. Nytkin hän ihmet­telee sitä, miksi muka vanhuksia pitäisi aina aktivoida.

− En minä ainakaan sellaista kaipaa. Eikä minua saa mihinkään vanhus­jump­paankaan heilut­te­lemaan raajojani! Mutta toki jollekin muulle sellainen voi sopiakin, hän lieventää.

Eskola muistuttaa, että elämässä voi olla myös paljon sellaista aktii­vi­suutta, mikä ei näy ulospäin.

− Vanhalla ihmisel­lähän jo liikku­mi­nenkin alkaa vaatia melkoisia ponnisteluja.

Toimintaa voi olla myös passii­vi­selta vaikuttava luonnon ilmiöiden tai ihmisten tarkkailu. Eskola itse harjoittaa jälkim­mäistä kotinsa lähei­sellä torilla.

− Aamupäi­vällä siellä on paljon väkeä, mutta usein menen iltapäi­väl­läkin istumaan jo tyhjen­ty­neelle torille. Mikäli joku ohikulkija ajattelee, että tuossapa on taas joku yksinäinen vanhus, niin tulkinta on täysin väärä.

Tabuja murretaan edelleen

Antti Eskola ei olisi oma itsensä ilman provo­sointia ja jopa pientä ärsyt­tä­mis­täkin. Vanhuuskaan ei ole tästä poikkeus.

Kirja kertoo peitte­le­mättä, että punaviini ja epäter­veel­linen ruoka maistuvat toisinaan Eskolalle. Hän myös antaa muille vanhoille miehille seksuaalineuvontaa.

− Halusin käsitellä sitäkin, millaiset hauta­jaiset toivoisin itselleni pidet­tävän. Aina kuoli­nil­moi­tuksen värssyä ja hauta­jai­sissa laulet­tavia virsiä myöten.

Kirjan kuolemaa koskevat kohdat ovat tuoneet kirjoit­ta­jalle vaihte­levaa palautetta.

− Kritiik­kiäkin olen saanut. Toisten mukaan taas kirjoitan tästä arasta aihepii­ristä kauniisti ja valoisesti.

Mikä on oikein ja mikä väärin?

Digimediaa vieroksuva Eskola seuraa lehdistä tarkasti vanhus­ten­hoi­dosta käytävää keskus­telua. Hänellä on tapana leikata talteen suivaan­tu­neiden omaisten mielipidekirjoituksia.

Emeri­tus­pro­fes­soria virka­miesten vastaukset ihmisten huole­nai­heisiin eivät tyydytä. Ne ovat useim­miten sitä ympäri­pyöreää kliseiden pyörittelyä.

− Minusta pitäisi aina kertoa konkreet­ti­sesti mistä esille noste­tussa asiassa on kyse, ja miten sitä ratkotaan.

Julkinen kohu roihahtaa nykyään helposti. Yleisillä kanna­no­toilla ei Eskolan mielestä kuitenkaan ole voimaa, kun yritetään muuttaa ihmisten elämää ja kohtelua oikeudenmukaisemmaksi.

− On näytettävä tarkasti, missä kohtaa, millä tavoin sekä mitä arvo- tai moraa­li­pe­ri­aa­tetta rikkoen vääryys kussakin yksityis­ta­pauk­sessa ilmenee.

Vanhukset eivät ole kasvubisnes

Yksi Antti Eskolaa huoles­tuttava asia on yksityisten palve­lun­tar­joajien määrä­tie­toinen tuleminen vanhustenhoitoon.

− Pidän vääränä sitä, että vanhusten tarvitsema hoito ja hoiva alistetaan markki­na­lo­gii­kalle. Kyllä meidän seniorien tulee olla ensi sijassa jotakin muuta kuin ”kasvava bisnes”.

Sosiaa­lia­lalle pesiy­tynyt konsult­ti­kie­likin saa häneltä tuomion.

− Esimer­kiksi palve­lu­tuote on sana, jota inhoan. Se kuulostaa jotenkin kopei­le­valta kielenkäytöltä.

Vanhuus-kirjasta paljastuu, että emeri­tus­pro­fessori ei ole järin innos­tunut tehos­te­tusta palveluasumisestakaan.

− Haluan päästä kunnol­liseen vanhain­kotiin, kun en enää itse pysty kunnolla selviy­tymään arjesta, Eskola toteaa.

Hyvin­voin­ti­val­tiota puolustettava

Antti Eskola kuuluu sukupolveen, joka on saanut nähdä Suomen hyvin­voin­ti­valtion nousun. Hän katselee murheel­lisena sen jatkuvaa rapautumista.

− Ajassamme vallitsee tehok­kuusa­jattelu, jossa raha menee aina työn ja sen sujuvuuden edelle. Puhumat­takaan työnte­ki­jöiden asemasta.

Vuosikymmenien aikana rakennetun hyvinvointivaltion häviämiseen kokonaan en sentään usko.

Eskola antaa jälkim­mäi­sestä esimerkin.

− Tunnen jonkin verran sosiaa­lia­lalla toimivia ihmisiä. Pahinta on, kun esimies suoraan kehottaa työnte­ki­jöitä tekemään huonompaa jälkeä, mihin he kykeni­sivät. Näin työ voidaan tehdä halvem­malla, jolloin puolestaan pärjätään kilpai­lu­tuk­sessa paremmin.

Ajan hengen muutta­miseen emeri­tus­pro­fes­so­rilla ei kuitenkaan ole mitään patenttiratkaisuja.

− Kapita­lis­ti­sesta markki­na­ta­lou­des­tahan tämä kehitys tietysti kumpuaa.

Vuosi­kym­menien aikana raken­netun hyvin­voin­ti­valtion häviä­miseen kokonaan Eskola ei sentään usko.

− Mutta kyllä sen ylläpi­tä­minen toimintaa, ja välillä taiste­luakin vaatii. Onneksi niitä puolus­tajia sentään vielä on.

Vapaa­eh­tois­työllä paikkansa

Kaikki ajan ilmiöt eivät Antti Eskolaa kuitenkaan harmita. Hän on ilahtunut muun muassa vapaa­eh­toistyön lisääntymisestä.

Asia onkin Eskolalle tuttu. Viimeisinä työvuo­sinaan 1990-luvulla hän toimitti Leena Kurjen kanssa kirjan Vapaa­eh­toistyö autta­misena ja oppimisena.

− Houkut­te­limme opiske­li­joita tekemään vapaa­eh­tois­työtä. Ajatus oli se, että siinä oppii asioita, joita ei pysty omaksumaan luennoilta tai kirjoista.

Vapaa­eh­toistyön merki­tyk­sestä emeri­tus­pro­fessori on itsekin tehnyt havaintoja. Hänen lähellään sijaitsee vanhusten palve­lu­keskus, joka käyttää vapaa­eh­toisia auttajia.

− Kun ikäih­minen tulee palve­lu­kes­kuksen ruokalaan rollaat­to­rilla, niin vapaa­eh­toi­saut­tajat kantavat tarjot­timet pöytään. Se tuntuu mukavalta, ja luo hyvää tunnelmaa.

Eskola itse ei ole halunnut käyttää vapaa­eh­toisapua, vaikka sitä pienellä vaivalla saisikin.

− Olen sellainen, joka haluaa pärjätä yksin joka paikassa. Mutta toivot­ta­vasti nuoremmat ihmiset ovat toisenlaisia.

Vesa Keinonen