Ihminen murtuu kauan aikai­semmin kuin eläimet jäävät hunnin­golle, Etelä-Suomen lääni­ne­läin­lääkäri Jessica Löfgren-Eriksson kertoo.

 

Lemmiki­no­mistaja voi yleensä huonosti siinä vaiheessa, kun Etelä-Suomen lääni­ne­läin­lääkäri Jessica Löfgren-Eriksson kohtaa hänet eläin­val­vonnan yhtey­dessä. Löfgren-Eriksson kantaa vastuuta seura-ja harraste-eläimistä sekä jonkin verran myös tuotan­toe­läi­mistä Etelä-Suomen aluehal­lin­to­vi­raston alueella, joka ulottuu Hangosta Imatralle.

– Olen ollut useassa tilan­teessa, jossa omistaja sanoo, että aina vaan sinä tulet noita eläimiä katsomaan, mutta kuka auttaisi minua, kertoo Löfgren-Eriksson.

– Se on hätähuuto meille. Eläin­suo­je­lu­vi­ran­omai­silla on osaamista ihmis­tenkin kanssa ja totta kai meillä on empatia­kykyä. Usein autamme, mutta epävirallisesti.

Lääni­ne­läin­lääkäri tulee yleensä paikalle liian myöhään.

– Ihminen murtuu kauan aikai­semmin kuin eläimet jäävät hunningolle.

Alkuvai­heessa eläin­suo­je­lu­ta­pausta hoitaa valvon­tae­läin­lääkäri tai joissain kunnissa kunna­ne­läin­lääkäri. Heidän apuaan tarvit­sevat muun muassa sairaalaan joutuneen, yksinäisen vanhuksen kissat. Lääni­ne­läin­lääkäri kohtaa vaikeat ja pitkit­tyneet eläinsuojelutapaukset.

Yhteis­työtä sosiaa­lityön ja sairaan­hoidon kanssa

– Kissojen keräi­lijät ovat tällä hetkellä suhteel­lisen suuri valvon­ta­ryhmä. Muuten tapauksia on tasai­sesti pentu­teh­tai­lusta alkaen. Ihminen on kuitenkin harvoin paha, tilanne on vain karannut käsistä. Kun työ, ystävät ja muu elämä ovat menneet, heillä on enää eläimet.

Joskus työssä tutuiksi tulleet mielen­ter­veys­po­tilaat ottavat Löfgren-Eriks­soniin yhteyttä ja pyytävät häntä järjes­tämään eläimille hoidon, kun aavis­tavat sairaa­la­jakson olevan edessä.

– Mutta eihän se niin käy. Vain silloin, kun potilas viedään ambulans­silla sairaalaan, voimme järjestää eläimille lyhytai­kaisen hoidon, silloinkin yleensä heidän omalla kustannuksellaan.

Ihmiset, jotka käyttävät viimeiset euronsa koiransa tai kissansa ruokaan, ja syövät itse kehnosti, ovat eläinlääkärille myös tuttuja.

Ensim­mäinen merkki eläinten vakavasta laimin­lyön­nistä on usein kohtuuton määrä eläimiä tai ettei niillä näy koskaan ruokaa.

– Hälytys­kellot soivat, kun koiran pissat ovat lattialla, mutta omistaja kertoo vieneensä sen juuri ulos. Tai eläimillä ei näy koskaan ruokaa.

Tuotan­toe­läi­mistä Löfgren-Eriks­so­nilla herää huoli katso­malla tuotannon tuloksia. Tai hän aistii jo tilan pihalla, ettei kaikki ole kunnossa.

– Jos olisimme enemmän yhtey­dessä sosiaa­lityön ja kotisai­raan­hoidon kanssa, saisimme vinkkejä aikai­semmin näiden ihmisten tilan­teesta, voisimme yhdessä tarttua vaikeuksiin ajoissa.

Sosiaa­li­työn­te­ki­jöiltä tulee viestejä

Valvonta perustuu ilmoi­tuksiin, joita tulee valvon­tae­läin­lää­kä­reille ja läänie­lää­kä­reille runsaasti koko maassa. Ilmoi­tuksia tekevät naapurit, ystävät ja sukulaiset. Myös kodin­hoi­ta­jilta ja sosiaa­li­työn­te­ki­jöiltä tulee joskus viestejä, joissa pyydetään käymään asiakkaan luona katso­massa, onko eläimillä kaikki hyvin.

Turhia ilmoi­tuksia ei ole Löfgren-Eriks­sonin mukaan juurikaan. Kiusaa­mista ilmoi­tuksen tekemi­sellä esiintyy hyvin harvoin.

– Me olemme ensim­mäinen, usein myös ainoa ulkopuo­linen taho, joka tulee näiden ihmisten koteihin. Heidän päällim­mäisenä tunteenaan on häpeä. Jos eläin viedään pois, hän jää yksin ongel­miensa kanssa. Näemme, että tämä henkilö tarvitsisi apua, mutta voimme kirjoittaa raporttiin ainoastaan, että hän on kykene­mätön huoleh­timaan eläimistä.

Eläinten vieminen pois omista­jalta johtaa aina polii­si­tut­kintaan. Lemmikin omista­jalle, varsinkin iäkkäälle, se on Löfgren-Eriks­sonin kokemuksen mukaan suuri järkytys. Löfgren-Eriksson muistuttaa, että lemmikki voi olla ainoa asia, joka pitää ihmisen järjissään.

– Siksi olisi hienoa, että jotenkin voitaisiin auttaa lyhytai­kai­sessa kriisi­ti­lan­teessa lemmikin hoidossa kotona. Esimer­kiksi voisiko kotihoitaja antaa kissalle lääkkeen.

Jos lemmikin omistaja kuitenkin joutuu esimer­kiksi sairaalaan eikä kukaan tuttu pysty huoleh­timaan eläimestä, sille voidaan järjestää lyhytai­kainen hoito. Jos sairaa­lassa olo jatkuu eikä omista­jalla ole varaa eläin­hoi­tolaan, ryhdytään lemmi­kille etsimään uutta kotia tai harkitaan lopettamista.

Verkos­toi­tu­minen alkaa yhtei­sellä aamukahvilla

– Eläin­suojelu toimii Etelä-Suomen alueella hyvin. Teemme paljon neuvovaa valvontaa, jolloin käymme useita kertoja tarkis­ta­massa tilanteen ja lemmi­ki­no­mistaja saa mahdol­li­suuden. Olemme onnis­tuneet hivut­tamaan tilan­teita näin paremmiksi.

– Ihmisten kohdalla ei ole yhtä hyvin. Tiedämme kaikki, että sosiaa­li­työhön ja kotisai­raan­hoitoon tarvitaan lisää resursseja.

Eläinten vieminen pois omistajalta johtaa aina poliisitutkintaan. Se järkyttää ihmisiä.

Löfgren-Eriksson ehdottaa, että eläin­suo­jelun, sosiaa­lityön ja sairaan­hoidon verkos­toi­tu­minen aloitet­taisiin alueel­li­sesti kunnissa ja kaupungeissa.

– Verkos­toi­tu­misen voisi aloittaa aamukah­villa, jonne kutsutaan kaikkien tämän aiheen parissa työsken­te­levien tahojen edustajat. Myös polii­sista ja vapaa­eh­tois­työtä tekevistä yhdis­tyk­sistä eläin­suo­je­lussa ja vanhus­työssä. Maalla huolen jakaminen on varmasti helpompaa, kun ihmiset tuntevat pienen kunnan kaikki asukkaat. Me aluehal­lin­to­vi­ras­tosta voimme käydä neuvo­massa verkostoja eläinasioissa.

Lääni­ne­läin­lääkäri pitää esimer­kiksi kuntien maata­lous­lo­mit­ta­jille kursseja, joilla hän kertoo maata­lous­yrit­täjän uupumisen vaiku­tuk­sesta eläinten hyvin­vointiin. Samalla hän rohkaisee lomit­tajia ilmoit­tamaan eläin­suo­jeluun tai uupumiseen liitty­västä huolestaan.

Sosiaa­li­päi­vystys ottaa kopin

Tärkeintä eläin­suo­je­lu­val­vonnan, sosiaa­lityön ja sairaan­hoidon yhteis­työssä on Keski-Uusimaan valvon­tae­läin­lääkäri Leena Luukkasen mukaan alhainen kynnys yhteydenottoon.

– Riittää, että sosiaa­lityön tai sairaan­hoidon henki­lö­kun­nalla on käynyt mielessä huoli asiak­kaansa tai potilaansa eläinten hyvin­voin­nista. Valvon­tae­läin­lää­kärin tehtävä on ilmoi­tuksen jälkeen miettiä, onko eläinten hyvin­vointi vaarantunut.

Alueellaan toimivien sairaa­loiden kanssa Luukka­sella on toimiva yhteistyö. Ambulanssien henki­lö­kunta huolehtii nykyään hyvin siitä, että lemmi­killä on kupissa vettä ja ruokaa, kun he lähtevät viemään sen emäntää tai isäntää sairaalaan.

– Sairaa­lassa osataan jäljittää potilaan sekavis­takin puheista, onko kotona eläin. Toisinaan tarkka hoitaja huomaa sen karvoista ja hajusta potilaan vaatteissa.

Sosiaalipäivystyksestä löytyy yleensä ihminen, joka ottaa kopin.

Kun selviää, että kotona on lemmikki, omahoitaja tai sairaalan sosiaa­li­työn­tekijä yrittää yleensä löytää omaisten parista hoitajan sille. Jos he eivät voi ottaa lemmikkiä, pyydetään valvon­tae­läin­lää­kä­riltä apua.

– Potilaalta kysytään hänen tahtoaan eläimen hoidosta. Jos se ei onnistu, lemmikki viedään eläin­hoi­tolaan odottamaan omistajan tervehtymistä.

Luukkanen haluaa kehittää yhteis­työtä las­tensuojelun kanssa. Hän pitää toden­nä­köisenä, että ihmisellä on vaikeuksia huolehtia eläimistä, jos niin on lastenkin kohdalla.

– Yritän pitää mielessäni, ettei ihmisistä huoleh­ti­minen kuulu työhöni vaan ainoastaan eläinten. Olen kuitenkin löytänyt keino­ja, joilla vien viestiä eteenpäin valvon­ta­käyn­neillä tapaa­mistani syrjäy­ty­neistä ja sairaista ihmisistä.

Sosiaa­li­päi­vys­tyk­sestä löytyy yleensä ihminen, joka ottaa kopin Luukkasen huolesta. Pelas­tus­lai­tok­selle hän pystyy kertomaan tavaroita täynnä olevasta asunnosta, jossa hän on käynyt eläinten takia.

– Toisinaan ihminen on jo hoidossa jossain. Silloin on helpompi tarttua hänen ongel­maansa. Joskus taas kerron suoraan ihmiselle, että olen huoles­tunut hänestä ja tarjoan apua. Joskus se otetaan vastaan, toisinaan torjutaan. Mutta joka tapauk­sessa silloin, kun eläin viedään pois, heikossa tasapai­nossa olevan ihmisen tila järkkyy aivan varmasti. Sillä hetkellä hän viimeistään tarvitsee sosiaa­lista tukea.

Riitta Malve