Ihminen murtuu kauan aikaisemmin kuin eläimet jäävät hunningolle, Etelä-Suomen läänineläinlääkäri Jessica Löfgren-Eriksson kertoo.

 

Lemmi­ki­no­mis­taja voi yleensä huo­nosti siinä vai­heessa, kun Etelä-Suo­men lää­ni­ne­läin­lää­käri Jes­sica Löfgren-Eriks­son koh­taa hänet eläin­val­von­nan yhtey­dessä. Löfgren-Eriks­son kan­taa vas­tuuta seura-ja har­raste-eläi­mistä sekä jon­kin ver­ran myös tuo­tan­toe­läi­mistä Etelä-Suo­men alue­hal­lin­to­vi­ras­ton alu­eella, joka ulot­tuu Han­gosta Imat­ralle.

– Olen ollut useassa tilan­teessa, jossa omis­taja sanoo, että aina vaan sinä tulet noita eläi­miä kat­so­maan, mutta kuka aut­taisi minua, ker­too Löfgren-Eriks­son.

– Se on hätä­huuto meille. Eläin­suo­je­lu­vi­ran­omai­silla on osaa­mista ihmis­ten­kin kanssa ja totta kai meillä on empa­tia­ky­kyä. Usein autamme, mutta epä­vi­ral­li­sesti.

Lää­ni­ne­läin­lää­käri tulee yleensä pai­kalle liian myö­hään.

– Ihmi­nen mur­tuu kauan aikai­sem­min kuin eläi­met jää­vät hun­nin­golle.

Alku­vai­heessa eläin­suo­je­lu­ta­pausta hoi­taa val­von­tae­läin­lää­käri tai jois­sain kun­nissa kun­na­ne­läin­lää­käri. Hei­dän apu­aan tar­vit­se­vat muun muassa sai­raa­laan jou­tu­neen, yksi­näi­sen van­huk­sen kis­sat. Lää­ni­ne­läin­lää­käri koh­taa vai­keat ja pit­kit­ty­neet eläin­suo­je­lu­ta­pauk­set.

Yhteistyötä sosiaalityön ja sairaanhoidon kanssa

– Kis­so­jen keräi­li­jät ovat tällä het­kellä suhteel­lisen suuri val­von­ta­ryhmä. Muu­ten tapauk­sia on tasai­sesti pen­tu­teh­tai­lusta alkaen. Ihmi­nen on kui­ten­kin har­voin paha, tilanne on vain karan­nut käsistä. Kun työ, ystä­vät ja muu elämä ovat men­neet, heillä on enää eläi­met.

Jos­kus työssä tutuiksi tul­leet mie­len­ter­veys­po­ti­laat otta­vat Löfgren-Eriks­so­niin yhteyttä ja pyy­tä­vät häntä jär­jes­tä­mään eläi­mille hoi­don, kun aavis­ta­vat sai­raa­la­jak­son ole­van edessä.

– Mutta eihän se niin käy. Vain sil­loin, kun poti­las vie­dään ambu­lans­silla sai­raa­laan, voimme jär­jes­tää eläi­mille lyhy­tai­kai­sen hoi­don, sil­loin­kin yleensä hei­dän omalla kus­tan­nuk­sel­laan.

Ihmiset, jotka käyttävät viimeiset euronsa koiransa tai kissansa ruokaan, ja syövät itse kehnosti, ovat eläinlääkärille myös tuttuja.

Ensim­mäi­nen merkki eläin­ten vaka­vasta lai­min­lyön­nistä on usein koh­tuu­ton määrä eläi­miä tai ettei niillä näy kos­kaan ruo­kaa.

– Häly­tys­kel­lot soi­vat, kun koi­ran pis­sat ovat lat­tialla, mutta omis­taja ker­too vie­neensä sen juuri ulos. Tai eläi­millä ei näy kos­kaan ruo­kaa.

Tuo­tan­toe­läi­mistä Löfgren-Eriks­so­nilla herää huoli kat­so­malla tuo­tan­non tulok­sia. Tai hän ais­tii jo tilan pihalla, ettei kaikki ole kun­nossa.

– Jos oli­simme enem­män yhtey­dessä sosi­aa­li­työn ja koti­sai­raan­hoi­don kanssa, sai­simme vink­kejä aikai­sem­min näi­den ihmis­ten tilan­teesta, voi­simme yhdessä tart­tua vai­keuk­siin ajoissa.

Sosiaalityöntekijöiltä tulee viestejä

Val­vonta perus­tuu ilmoi­tuk­siin, joita tulee val­von­tae­läin­lää­kä­reille ja lää­nie­lää­kä­reille run­saasti koko maassa. Ilmoi­tuk­sia teke­vät naa­pu­rit, ystä­vät ja suku­lai­set. Myös kodin­hoi­ta­jilta ja sosi­aa­li­työn­te­ki­jöiltä tulee jos­kus vies­tejä, joissa pyy­de­tään käy­mään asiak­kaan luona kat­so­massa, onko eläi­millä kaikki hyvin.

Tur­hia ilmoi­tuk­sia ei ole Löfgren-Eriks­so­nin mukaan juu­ri­kaan. Kiusaa­mista ilmoi­tuk­sen teke­mi­sellä esiin­tyy hyvin har­voin.

– Me olemme ensim­mäi­nen, usein myös ainoa ulko­puo­li­nen taho, joka tulee näi­den ihmis­ten kotei­hin. Hei­dän pääl­lim­mäi­senä tun­tee­naan on häpeä. Jos eläin vie­dään pois, hän jää yksin ongel­miensa kanssa. Näemme, että tämä hen­kilö tar­vit­sisi apua, mutta voimme kir­joit­taa raport­tiin ainoas­taan, että hän on kyke­ne­mä­tön huo­leh­ti­maan eläi­mistä.

Eläin­ten vie­mi­nen pois omis­ta­jalta joh­taa aina polii­si­tut­kin­taan. Lem­mi­kin omis­ta­jalle, var­sin­kin iäk­käälle, se on Löfgren-Eriks­so­nin koke­muk­sen mukaan suuri jär­ky­tys. Löfgren-Eriks­son muis­tut­taa, että lem­mikki voi olla ainoa asia, joka pitää ihmi­sen jär­jis­sään.

– Siksi olisi hie­noa, että joten­kin voi­tai­siin aut­taa lyhy­tai­kai­sessa krii­si­ti­lan­teessa lem­mi­kin hoi­dossa kotona. Esi­mer­kiksi voi­siko koti­hoi­taja antaa kis­salle lääk­keen.

Jos lem­mi­kin omis­taja kui­ten­kin jou­tuu esi­mer­kiksi sai­raa­laan eikä kukaan tuttu pysty huo­leh­ti­maan eläi­mestä, sille voi­daan jär­jes­tää lyhy­tai­kai­nen hoito. Jos sai­raa­lassa olo jat­kuu eikä omis­ta­jalla ole varaa eläin­hoi­to­laan, ryh­dy­tään lem­mi­kille etsi­mään uutta kotia tai har­ki­taan lopet­ta­mista.

Verkostoituminen alkaa yhteisellä aamukahvilla

– Eläin­suo­jelu toi­mii Etelä-Suo­men alu­eella hyvin. Teemme pal­jon neu­vo­vaa val­von­taa, jol­loin käymme useita ker­toja tar­kis­ta­massa tilan­teen ja lem­mi­ki­no­mis­taja saa mah­dol­li­suu­den. Olemme onnis­tu­neet hivut­ta­maan tilan­teita näin parem­miksi.

– Ihmis­ten koh­dalla ei ole yhtä hyvin. Tie­dämme kaikki, että sosi­aa­li­työ­hön ja koti­sai­raan­hoi­toon tar­vi­taan lisää resurs­seja.

Eläinten vieminen pois omistajalta johtaa aina poliisitutkintaan. Se järkyttää ihmisiä.

Löfgren-Eriks­son ehdot­taa, että eläin­suo­je­lun, sosi­aa­li­työn ja sai­raan­hoi­don ver­kos­toi­tu­mi­nen aloi­tet­tai­siin alu­eel­li­sesti kun­nissa ja kau­pun­geissa.

– Ver­kos­toi­tu­mi­sen voisi aloit­taa aamu­kah­villa, jonne kut­su­taan kaik­kien tämän aiheen parissa työs­ken­te­le­vien taho­jen edus­ta­jat. Myös polii­sista ja vapaa­eh­tois­työtä teke­vistä yhdis­tyk­sistä eläin­suo­je­lussa ja van­hus­työssä. Maalla huo­len jaka­mi­nen on var­masti hel­pom­paa, kun ihmi­set tun­te­vat pie­nen kun­nan kaikki asuk­kaat. Me alue­hal­lin­to­vi­ras­tosta voimme käydä neu­vo­massa ver­kos­toja eläi­n­asioissa.

Lää­ni­ne­läin­lää­käri pitää esi­mer­kiksi kun­tien maa­ta­lous­lo­mit­ta­jille kurs­seja, joilla hän ker­too maa­ta­lous­yrit­tä­jän uupu­mi­sen vai­ku­tuk­sesta eläin­ten hyvin­voin­tiin. Samalla hän roh­kai­see lomit­ta­jia ilmoit­ta­maan eläin­suo­je­luun tai uupu­mi­seen liit­ty­västä huo­les­taan.

Sosiaalipäivystys ottaa kopin

Tär­keintä eläin­suo­je­lu­val­von­nan, sosi­aa­li­työn ja sai­raan­hoi­don yhteis­työssä on Keski-Uusi­maan val­von­tae­läin­lää­käri Leena Luuk­ka­sen mukaan alhai­nen kyn­nys yhtey­den­ot­toon.

– Riit­tää, että sosi­aa­li­työn tai sai­raan­hoi­don hen­ki­lö­kun­nalla on käy­nyt mie­lessä huoli asiak­kaansa tai poti­laansa eläin­ten hyvin­voin­nista. Val­von­tae­läin­lää­kä­rin teh­tävä on ilmoi­tuk­sen jäl­keen miet­tiä, onko eläin­ten hyvin­vointi vaa­ran­tu­nut.

Alu­eel­laan toi­mi­vien sai­raa­loi­den kanssa Luuk­ka­sella on toi­miva yhteis­työ. Ambu­lans­sien hen­ki­lö­kunta huo­leh­tii nyky­ään hyvin siitä, että lem­mi­killä on kupissa vettä ja ruo­kaa, kun he läh­te­vät vie­mään sen emän­tää tai isän­tää sai­raa­laan.

– Sai­raa­lassa osa­taan jäl­jit­tää poti­laan seka­vis­ta­kin puheista, onko kotona eläin. Toi­si­naan tarkka hoi­taja huo­maa sen kar­voista ja hajusta poti­laan vaat­teissa.

Sosiaalipäivystyksestä löytyy yleensä ihminen, joka ottaa kopin.

Kun sel­viää, että kotona on lem­mikki, oma­hoi­taja tai sai­raa­lan sosi­aa­li­työn­te­kijä yrit­tää yleensä löy­tää omais­ten parista hoi­ta­jan sille. Jos he eivät voi ottaa lem­mik­kiä, pyy­de­tään val­von­tae­läin­lää­kä­riltä apua.

– Poti­laalta kysy­tään hänen tah­to­aan eläi­men hoi­dosta. Jos se ei onnistu, lem­mikki vie­dään eläin­hoi­to­laan odot­ta­maan omis­ta­jan ter­veh­ty­mistä.

Luuk­ka­nen haluaa kehit­tää yhteis­työtä las­tensuojelun kanssa. Hän pitää toden­nä­köi­senä, että ihmi­sellä on vai­keuk­sia huo­leh­tia eläi­mistä, jos niin on las­ten­kin koh­dalla.

– Yri­tän pitää mie­les­säni, ettei ihmi­sistä huo­leh­ti­mi­nen kuulu työ­höni vaan ainoas­taan eläin­ten. Olen kui­ten­kin löy­tä­nyt keino­ja, joilla vien vies­tiä eteen­päin val­von­ta­käyn­neillä tapaa­mis­tani syr­jäy­ty­neistä ja sai­raista ihmi­sistä.

Sosi­aa­li­päi­vys­tyk­sestä löy­tyy yleensä ihmi­nen, joka ottaa kopin Luuk­ka­sen huo­lesta. Pelas­tus­lai­tok­selle hän pys­tyy ker­to­maan tava­roita täynnä ole­vasta asun­nosta, jossa hän on käy­nyt eläin­ten takia.

– Toi­si­naan ihmi­nen on jo hoi­dossa jos­sain. Sil­loin on hel­pompi tart­tua hänen ongel­maansa. Jos­kus taas ker­ron suo­raan ihmi­selle, että olen huo­les­tu­nut hänestä ja tar­joan apua. Jos­kus se ote­taan vas­taan, toi­si­naan tor­ju­taan. Mutta joka tapauk­sessa sil­loin, kun eläin vie­dään pois, hei­kossa tasa­pai­nossa ole­van ihmi­sen tila järk­kyy aivan var­masti. Sillä het­kellä hän vii­meis­tään tar­vit­see sosi­aa­lista tukea.

Riitta Malve