Häpeää ja haavoittuvuutta tutkinut sosiaalityön professori Brené Brown puhui rohkeasta johtamisesta Helsingissä lokakuussa.

 

 

Musi­ik­ki pauhaa ja val­oki­ilat halko­vat salia, kun Brené Brown astelee Nordic Busi­ness Foru­min seit­sen­tuhan­tisen yleisön eteen Mes­sukeskuk­ses­sa Itä-Pasi­las­sa. Tilanne ei ole hänelle uusi, ja hän ottaa yleisön­sä omak­seen var­masti, huumo­ria ja henkilöko­htaisia tari­noi­ta käyt­täen.

Parikym­men­tä vuot­ta haavoit­tuvu­ut­ta ja häpeää tutk­in­ut Hous­tonin yliopis­ton sosi­aal­i­työn pro­fes­sori nousi laa­jan yleisön tietoisu­u­teen Youtubesta löy­tyväl­lä TED-­talkil­laan vuon­na 2010. Puheen­vuoro on ollut kaikkien aiko­jen kat­so­tu­in yli 35 miljoo­nan kat­seluk­er­ral­laan.

Tämän vuo­den huhtiku­us­sa hänen puheen­sa häpeästä julka­isti­in myös suo­ra­toistopalvelu Net­flixis­sä. Aiem­min yksikään tutk­i­ja ei ole saanut tätä kanavaa käyt­töön­sä. Myyntimenes­tyksiksi nous­sei­ta kir­jo­ja on julka­istu yli 20 kielel­lä, myös suomek­si.

Har­va sosi­aal­i­työn­tek­i­jä saa näin laa­jan yleisön.

Uskalla altistua haavoittuvuudelle

Häpeä on pelkoa, että toiset näkevät jotakin, jon­ka vuok­si en ole tarpeek­si arvokas kuu­lumaan joukkoon. Lapsel­la tämä tunne liit­tyy suo­ranais­es­ti ole­mas­saoloon. Aikuiselle joukkoon kuu­lu­mi­nen on taas perus­ta­van­laa­tu­inen inhimilli­nen tarve, joka antaa elämälle merk­i­tyk­sen.

– Vain sosiopaat­ti ei tunne häpeää. Häpeä suo­jaa meitä, mut­ta liial­lise­na se on haitalli­nen, Brown kiteyt­tää.

Kuu­den vuo­den häpeä­tutkimuk­ses­saan Brown keräsi tuhan­sia ker­to­muk­sia häpeästä. Hän koet­ti löytää yhteisen tek­i­jän, joka erot­taa häpeän voit­ta­jat niistä, jot­ka jäävät häpeän vangeik­si.

Häpeän käyttäminen muuttaa käyttäjää itseään.

Esille nousi kyky kestää haavoit­tuvaisu­ut­ta ja epä­var­muut­ta.

– Uskallus sanoa ensik­si, että rakas­taa. Uskallus olla sel­l­ainen kuin on.

Nykyisessä maail­mas­sa häpeää tur­rute­taan lääkkeil­lä, alko­ho­lil­la, ylen­syön­nil­lä, ylen­palt­tisel­la ostamisel­la. Häpeää tor­ju­taan myös haar­niskoi­tu­mal­la ja lop­ut­toma­l­la varmis­telemisel­la.

– Ikävä kyl­lä näil­lä keinoil­la menet­tää ilon, rakkau­den, luovu­u­den ja yhtey­den toisi­in ihmisi­in, toteaa Brené Brown.

– Astu esi­in sel­l­aise­na kuin olet, har­joi­ta kiitol­lisu­ut­ta ja nau­ti ilosta. Usko, että olet tarpeek­si hyvä ja rakas­tamisen arvoinen. Näil­lä eväil­lä voimme lopet­taa ali­tuisen huu­tamisen ja alkaa kuun­nel­la toisi­amme, Brown uskoo.

Brown neu­voo tun­nista­maan eron häpeän ja syyl­lisyy­den, nöyryy­tyk­sen ja nolouden välil­lä.

– Tun­net syyl­lisyyt­tä, kun olet tehnyt jotakin huonos­ti ja häpeää, kun tun­net itsesi huonok­si.

Nöyryy­tys on sitä, kun tun­net sin­ua moitit­ta­van epäoikeu­den­mukaises­ti, nolout­ta taas, kun olet tehnyt jotakin hölmöä.

– Oman toimin­nan kehit­tämisen kannal­ta on tärkeä tun­nistaa, kumpi tunne laukaisee toim­intasi, häpeä vai syyl­lisyys.

Rohkeutta voi oppia

Viimeiset kahdek­san vuot­ta Brené Brown on tutk­in­ut johtamista.

– Ajat­telin, että nyt olen käsitel­lyt häpeää kyl­lik­si. Suun­tasin organ­isaa­tioiden kehit­tämiseen. Huo­masin kuitenkin pian, että en päässyt perus­teemoistani irti, sil­lä työelämässä häpeä ja haavoit­tuvu­us ovat vah­vasti läs­nä.

– Uskomme ole­vamme ratio­naal­isia olen­to­ja, joiden toim­intaa tun­teet joskus sotke­vat. Asia on kuitenkin päin­vas­toin, väit­tää Brené Brown.

Brown on kysyt­ty koulut­ta­ja ja puhu­ja, jota ovat käyt­täneet luo­van alan yri­tyk­set, armei­ja, finanssiala, kansalaisjär­jestöt, öljy­te­ol­lisu­us.

– Kysyin tutkimus­tani varten 150 muu­tok­ses­sa ole­van toimi­alan johta­jal­ta eri puo­lil­la maail­maa, mitä omi­naisu­ut­ta tule­vaisu­u­den johta­jat tarvit­se­vat. Vas­taus oli aina sama: vaa­di­taan rohkeut­ta.

Asia mutk­is­tui, kun Brown pyysi määrit­telemään rohkeu­den ja mitä taito­ja siihen sisäl­tyy. Johta­jien oli helpom­paa ker­toa, miltä näyt­tää, kun rohkeus puut­tuu.

Moni johta­ja väit­ti, että rohkeus vaan on – tai sitä ei ole.

Brown uskoo oppimiseen ja koulu­tuk­seen. Näistä pohdin­noista syn­tyi Brown­in uusin kir­ja Rohkai­se­va johta­ja ja laa­ja verkko-oppimis­ym­päristö. Verkon mate­ri­aali on vapaasti kaikkien käytet­tävis­sä.

Rohkeakin pelkää

Johta­ju­us ei kysy tit­teliä eikä ase­maa, väit­tää Brown.

– Johta­ju­us on sitä, että halu­aa aut­taa toisia ihmisiä saavut­ta­maan todel­lisen poten­ti­aalin­sa ja kehit­tämään sitä, sanoo Brown.

Rohkeal­la johta­jal­la on neljä omi­naisu­ut­ta. Hän uskaltaa koh­da­ta haavoit­tuvu­u­den, hän elää arvo­jen­sa mukaan, hän luot­taa tiimi­in­sä ja opet­taa sen nouse­maan epäon­nis­tu­mi­sista.

Brown­in mukaan ihmis­ten suurin pelko työelämässä on tul­la merk­i­tyk­set­tömäk­si. Rohkeu­den puuttues­sa pelol­ta suo­jaudu­taan.

Valitsetko rohkeuden vai mukavuuden?

Tyyp­il­lisiä työelämän suo­jau­tu­miskeino­ja ovat kyynisyys, oman revi­irin puo­lus­t­a­mi­nen ja nos­tal­gia. Tut­tu­ja ovat myös oman arvon ylen­palt­ti­nen korost­a­mi­nen ja kaikki­ti­etävyys.

– Pelko ei ole rohkeu­den vas­tako­h­ta. Jokainen pelkää epä­var­muut­ta, riskien ottamista ja epä­mukav­ille tun­teille altistu­mista.

Rohkeus on sitä, että epä­var­muud­es­ta huoli­mat­ta ottaa riskin, puhuu suo­raan, tulee esille epätäy­del­lisenäkin.

Opi nousemaan epäonnistumisen jälkeen

Nordic Busi­ness Foru­min VIP-yleisö sai kuun­nel­la Brené Brow­n­ia kak­si ker­taa. Aamun ensim­mäisel­lä luen­nol­la hän puhui siitä, miten tap­pi­on jäl­keen nous­taan ylös. Epäon­nis­tu­miseen ei kan­na­ta jäädä piehtaroimaan.

– Jos et osaa nous­ta epäon­nis­tu­misen jäl­keen, pelkäät jatkos­sa ottaa riske­jä etkä pysty kehit­tymään. Johta­jan tehtävä on opet­taa nousemisen taito­ja, sanoo Brown.

Taito­ja on opetet­ta­va ennen epäon­nis­tu­mista.

– Et voi nous­ta, kun olet jo putoa­mas­sa.

Brown suosit­teli miet­timään työy­hteisöis­sä, onko siel­lä kult­tuuri, joka pom­paut­taa ihmiset takaisin epäon­nis­tu­misen jäl­keen. Vai etsitäänkö syyl­lisiä. Tai ryn­nätäänkö suin päin kor­jaa­maan asianti­la.

– Ei kestetä haavoit­tuvu­ut­ta, eikä sik­si uskalleta pysyä ongel­mas­sa sen aikaa, että oikeat ratkaisut löy­ty­i­sivät, Brown tarken­taa.

Nykyään on työy­hteisöis­sä tul­lut suosi­tuk­si pitää epäon­nis­tu­miskon­fer­ensse­ja, jois­sa analysoidaan epäon­nis­tu­misia: mitä tapah­tui, mitä todel­la tapah­tui, miten toimin?

– Kun opit epäon­nis­tu­mis­es­ta, se ei enää olekaan epäon­nis­tu­mi­nen, lupaa Brown.

Johta­jan on uskallet­ta­va käy­dä keskustelu­ja han­kalis­takin asioista.

Suo­ran palaut­teen anta­mi­nen koetaan vaikeak­si, kun pelätään, että palaut­teen saa­ja loukkaan­tuu. Sen sijaan, että ongel­mas­ta puhut­taisi­in suo­raan henkilölle, jota asia kos­kee, puhutaankin tois­t­en kanssa tästä henkilöstä.

Jos työn­tek­i­jöil­lä ei ole selkeää käsi­tys­tä asioiden tilas­ta, he täyt­tävät tietoaukot kehit­tämil­lään tari­noil­la. Huhut ja pelot kas­va­vat.

– Johta­ja ei voi kon­trol­loi­da kaikkia tari­noi­ta, mut­ta hän voi luo­da työ­paikalle ilmapi­irin, jos­sa työn­tek­i­jät voivat tark­istaa käsi­tys­ten­sä oikeel­lisu­u­den.

– Sil­loinkin, kun kyse on luot­ta­muk­sel­li­sista asioista, on aina mah­dol­lisu­us läpinäkyvyy­teen. Johta­ja voi ker­toa mis­tä ei voi puhua ja selit­tää mik­si, ja luva­ta antaa tietoa heti, kun se on mah­dol­lista.

Tunne työkaverin arvot

Jokainen itseään kun­nioit­ta­va yhteisö tai yri­tys määrit­telee itselleen arvot. Johta­jan tehtävä on tuo­da ne työhön kunkin työn­tek­i­jän mitat­tavis­sa ole­vak­si käyt­täy­tymisek­si ja arvioi­da niiden toteu­tu­mista yhdessä työn­tek­i­jöi­den kanssa, opet­taa Brené Brown.

– Ei kissajulis­tei­ta työhuoneen seinälle, vaan mieluiten näkyvi­in arvot, jot­ka ohjaa­vat toim­intaa, Brown kehot­taa.

Myös jokaisel­la työn­tek­i­jäl­lä on arvot, joiden mukaan hän toimii. Kun johta­ja ja kol­le­gat tun­te­vat nämä arvot, lisään­tyy tiimin keskinäi­nen luot­ta­mus ja yhteys. Jos työ­toverin arvo­ja ei tunne, ei tunne ihmistäkään.

Luotamme ihmisiin, jotka pyytävät apua.

Brown ker­toi oman työy­hteisön­sä jäsen­estä, johon hän ei tun­tunut saa­van kos­ke­tus­ta.

– Kun tuli arvokeskustelu­jen aika, tämä ker­toi pitävän­sä yhteyt­tä tärkeänä arvon­aan. Hänelle se tarkoit­ti esimerkik­si sitä, että vai­hde­taan kuu­lu­misia arkeen ja per­heeseen liit­tyvistä asioista. Min­ul­la taas oli tapana heti ensik­si nähdessäni aloit­taa jostakin ajanko­htais­es­ta työasi­as­ta.

– Yhteys parani heti, kun aamul­la ensim­mäistä ker­taa tavates­samme kysäisin, kuin­ka hänen miehen­sä jalka­pal­lo-ottelu oli men­nyt.

Kris­ti­ina Koskilu­o­ma