Häpeää ja haavoittuvuutta tutkinut sosiaalityön professori Brené Brown puhui rohkeasta johtamisesta Helsingissä lokakuussa.

 

 

Musiikki pau­haa ja valo­kii­lat hal­ko­vat salia, kun Brené Brown aste­lee Nor­dic Busi­ness Foru­min seit­sen­tu­han­ti­sen ylei­sön eteen Mes­su­kes­kuk­sessa Itä-Pasi­lassa. Tilanne ei ole hänelle uusi, ja hän ottaa ylei­sönsä omak­seen var­masti, huu­mo­ria ja hen­ki­lö­koh­tai­sia tari­noita käyt­täen.

Pari­kym­mentä vuotta haa­voit­tu­vuutta ja häpeää tut­ki­nut Hous­to­nin yli­opis­ton sosi­aa­li­työn pro­fes­sori nousi laa­jan ylei­sön tie­toi­suu­teen You­tu­besta löy­ty­vällä TED-­tal­kil­laan vuonna 2010. Puheen­vuoro on ollut kaik­kien aiko­jen kat­so­tuin yli 35 mil­joo­nan kat­se­lu­ker­ral­laan.

Tämän vuo­den huh­ti­kuussa hänen puheensa häpeästä jul­kais­tiin myös suo­ra­tois­to­pal­velu Netflixissä. Aiem­min yksi­kään tut­kija ei ole saa­nut tätä kana­vaa käyt­töönsä. Myyntimenes­tyksiksi nous­seita kir­joja on jul­kaistu yli 20 kie­lellä, myös suo­meksi.

Harva sosi­aa­li­työn­te­kijä saa näin laa­jan ylei­sön.

Uskalla altistua haavoittuvuudelle

Häpeä on pel­koa, että toi­set näke­vät jota­kin, jonka vuoksi en ole tar­peeksi arvo­kas kuu­lu­maan jouk­koon. Lap­sella tämä tunne liit­tyy suo­ra­nai­sesti ole­mas­sao­loon. Aikui­selle jouk­koon kuu­lu­mi­nen on taas perus­ta­van­laa­tui­nen inhi­mil­li­nen tarve, joka antaa elä­mälle mer­ki­tyk­sen.

– Vain sosio­paatti ei tunne häpeää. Häpeä suo­jaa meitä, mutta lii­al­li­sena se on hai­tal­li­nen, Brown kiteyt­tää.

Kuu­den vuo­den häpeä­tut­ki­muk­ses­saan Brown keräsi tuhan­sia ker­to­muk­sia häpeästä. Hän koetti löy­tää yhtei­sen teki­jän, joka erot­taa häpeän voit­ta­jat niistä, jotka jää­vät häpeän van­geiksi.

Häpeän käyttäminen muuttaa käyttäjää itseään.

Esille nousi kyky kes­tää haa­voit­tu­vai­suutta ja epä­var­muutta.

– Uskal­lus sanoa ensiksi, että rakas­taa. Uskal­lus olla sel­lai­nen kuin on.

Nykyi­sessä maa­il­massa häpeää tur­ru­te­taan lääk­keillä, alko­ho­lilla, ylen­syön­nillä, ylen­palt­ti­sella osta­mi­sella. Häpeää tor­ju­taan myös haar­nis­koi­tu­malla ja loput­to­malla var­mis­te­le­mi­sella.

– Ikävä kyllä näillä kei­noilla menet­tää ilon, rak­kau­den, luo­vuu­den ja yhtey­den toi­siin ihmi­siin, toteaa Brené Brown.

– Astu esiin sel­lai­sena kuin olet, har­joita kii­tol­li­suutta ja nauti ilosta. Usko, että olet tar­peeksi hyvä ja rakas­ta­mi­sen arvoi­nen. Näillä eväillä voimme lopet­taa ali­tui­sen huu­ta­mi­sen ja alkaa kuun­nella toi­siamme, Brown uskoo.

Brown neu­voo tun­nis­ta­maan eron häpeän ja syyl­li­syy­den, nöy­ryy­tyk­sen ja nolou­den välillä.

– Tun­net syyl­li­syyttä, kun olet teh­nyt jota­kin huo­nosti ja häpeää, kun tun­net itsesi huo­noksi.

Nöy­ryy­tys on sitä, kun tun­net sinua moi­tit­ta­van epä­oi­keu­den­mu­kai­sesti, noloutta taas, kun olet teh­nyt jota­kin höl­möä.

– Oman toi­min­nan kehit­tä­mi­sen kan­nalta on tär­keä tun­nis­taa, kumpi tunne lau­kai­see toi­min­tasi, häpeä vai syyl­li­syys.

Rohkeutta voi oppia

Vii­mei­set kah­dek­san vuotta Brené Brown on tut­ki­nut joh­ta­mista.

– Ajat­te­lin, että nyt olen käsi­tel­lyt häpeää kyl­liksi. Suun­ta­sin orga­ni­saa­tioi­den kehit­tä­mi­seen. Huo­ma­sin kui­ten­kin pian, että en pääs­syt perus­tee­mois­tani irti, sillä työ­elä­mässä häpeä ja haa­voit­tu­vuus ovat vah­vasti läsnä.

– Uskomme ole­vamme ratio­naa­li­sia olen­toja, joi­den toi­min­taa tun­teet jos­kus sot­ke­vat. Asia on kui­ten­kin päin­vas­toin, väit­tää Brené Brown.

Brown on kysytty kou­lut­taja ja puhuja, jota ovat käyt­tä­neet luo­van alan yri­tyk­set, armeija, finans­siala, kan­sa­lais­jär­jes­töt, öljy­teol­li­suus.

– Kysyin tut­ki­mus­tani var­ten 150 muu­tok­sessa ole­van toi­mia­lan joh­ta­jalta eri puo­lilla maa­il­maa, mitä omi­nai­suutta tule­vai­suu­den joh­ta­jat tar­vit­se­vat. Vas­taus oli aina sama: vaa­di­taan roh­keutta.

Asia mut­kis­tui, kun Brown pyysi mää­rit­te­le­mään roh­keu­den ja mitä tai­toja sii­hen sisäl­tyy. Joh­ta­jien oli hel­pom­paa ker­toa, miltä näyt­tää, kun roh­keus puut­tuu.

Moni joh­taja väitti, että roh­keus vaan on – tai sitä ei ole.

Brown uskoo oppi­mi­seen ja kou­lu­tuk­seen. Näistä poh­din­noista syn­tyi Brow­nin uusin kirja Roh­kai­seva joh­taja ja laaja verkko-oppi­mis­ym­pä­ristö. Ver­kon mate­ri­aali on vapaasti kaik­kien käy­tet­tä­vissä.

Rohkeakin pelkää

Joh­ta­juus ei kysy tit­te­liä eikä ase­maa, väit­tää Brown.

– Joh­ta­juus on sitä, että haluaa aut­taa toi­sia ihmi­siä saa­vut­ta­maan todel­li­sen poten­ti­aa­linsa ja kehit­tä­mään sitä, sanoo Brown.

Roh­kealla joh­ta­jalla on neljä omi­nai­suutta. Hän uskal­taa koh­data haa­voit­tu­vuu­den, hän elää arvo­jensa mukaan, hän luot­taa tii­miinsä ja opet­taa sen nouse­maan epä­on­nis­tu­mi­sista.

Brow­nin mukaan ihmis­ten suu­rin pelko työ­elä­mässä on tulla mer­ki­tyk­set­tö­mäksi. Roh­keu­den puut­tuessa pelolta suo­jau­du­taan.

Valitsetko rohkeuden vai mukavuuden?

Tyy­pil­li­siä työ­elä­män suo­jau­tu­mis­kei­noja ovat kyy­ni­syys, oman revii­rin puo­lus­ta­mi­nen ja nos­tal­gia. Tut­tuja ovat myös oman arvon ylen­palt­ti­nen koros­ta­mi­nen ja kaik­ki­tie­tä­vyys.

– Pelko ei ole roh­keu­den vas­ta­kohta. Jokai­nen pel­kää epä­var­muutta, ris­kien otta­mista ja epä­mu­ka­ville tun­teille altis­tu­mista.

Roh­keus on sitä, että epä­var­muu­desta huo­li­matta ottaa ris­kin, puhuu suo­raan, tulee esille epä­täy­del­li­se­nä­kin.

Opi nousemaan epäonnistumisen jälkeen

Nor­dic Busi­ness Foru­min VIP-yleisö sai kuun­nella Brené Brow­nia kaksi ker­taa. Aamun ensim­mäi­sellä luen­nolla hän puhui siitä, miten tap­pion jäl­keen nous­taan ylös. Epä­on­nis­tu­mi­seen ei kan­nata jäädä pieh­ta­roi­maan.

– Jos et osaa nousta epä­on­nis­tu­mi­sen jäl­keen, pel­käät jat­kossa ottaa ris­kejä etkä pysty kehit­ty­mään. Joh­ta­jan teh­tävä on opet­taa nouse­mi­sen tai­toja, sanoo Brown.

Tai­toja on ope­tet­tava ennen epä­on­nis­tu­mista.

– Et voi nousta, kun olet jo putoa­massa.

Brown suo­sit­teli miet­ti­mään työyh­tei­söissä, onko siellä kult­tuuri, joka pom­paut­taa ihmi­set takai­sin epä­on­nis­tu­mi­sen jäl­keen. Vai etsi­täänkö syyl­li­siä. Tai ryn­nä­täänkö suin päin kor­jaa­maan asian­tila.

– Ei kes­tetä haa­voit­tu­vuutta, eikä siksi uskal­leta pysyä ongel­massa sen aikaa, että oikeat rat­kai­sut löy­tyi­si­vät, Brown tar­ken­taa.

Nyky­ään on työyh­tei­söissä tul­lut suo­si­tuksi pitää epä­on­nis­tu­mis­kon­fe­rens­seja, joissa ana­ly­soi­daan epä­on­nis­tu­mi­sia: mitä tapah­tui, mitä todella tapah­tui, miten toi­min?

– Kun opit epä­on­nis­tu­mi­sesta, se ei enää ole­kaan epä­on­nis­tu­mi­nen, lupaa Brown.

Joh­ta­jan on uskal­let­tava käydä kes­kus­te­luja han­ka­lis­ta­kin asioista.

Suo­ran palaut­teen anta­mi­nen koe­taan vai­keaksi, kun pelä­tään, että palaut­teen saaja louk­kaan­tuu. Sen sijaan, että ongel­masta puhut­tai­siin suo­raan hen­ki­lölle, jota asia kos­kee, puhu­taan­kin tois­ten kanssa tästä hen­ki­löstä.

Jos työn­te­ki­jöillä ei ole sel­keää käsi­tystä asioi­den tilasta, he täyt­tä­vät tie­toau­kot kehit­tä­mil­lään tari­noilla. Huhut ja pelot kas­va­vat.

– Joh­taja ei voi kont­rol­loida kaik­kia tari­noita, mutta hän voi luoda työ­pai­kalle ilma­pii­rin, jossa työn­te­ki­jät voi­vat tar­kis­taa käsi­tys­tensä oikeel­li­suu­den.

– Sil­loin­kin, kun kyse on luot­ta­muk­sel­li­sista asioista, on aina mah­dol­li­suus läpi­nä­ky­vyy­teen. Joh­taja voi ker­toa mistä ei voi puhua ja selit­tää miksi, ja luvata antaa tie­toa heti, kun se on mah­dol­lista.

Tunne työkaverin arvot

Jokai­nen itse­ään kun­nioit­tava yhteisö tai yri­tys mää­rit­te­lee itsel­leen arvot. Joh­ta­jan teh­tävä on tuoda ne työ­hön kun­kin työn­te­ki­jän mitat­ta­vissa ole­vaksi käyt­täy­ty­mi­seksi ja arvioida nii­den toteu­tu­mista yhdessä työn­te­ki­jöi­den kanssa, opet­taa Brené Brown.

– Ei kis­sa­ju­lis­teita työ­huo­neen sei­nälle, vaan mie­lui­ten näky­viin arvot, jotka ohjaa­vat toi­min­taa, Brown kehot­taa.

Myös jokai­sella työn­te­ki­jällä on arvot, joi­den mukaan hän toi­mii. Kun joh­taja ja kol­le­gat tun­te­vat nämä arvot, lisään­tyy tii­min kes­ki­näi­nen luot­ta­mus ja yhteys. Jos työ­to­ve­rin arvoja ei tunne, ei tunne ihmis­tä­kään.

Luotamme ihmisiin, jotka pyytävät apua.

Brown ker­toi oman työyh­tei­sönsä jäse­nestä, johon hän ei tun­tu­nut saa­van kos­ke­tusta.

– Kun tuli arvo­kes­kus­te­lu­jen aika, tämä ker­toi pitä­vänsä yhteyttä tär­keänä arvo­naan. Hänelle se tar­koitti esi­mer­kiksi sitä, että vaih­de­taan kuu­lu­mi­sia arkeen ja per­hee­seen liit­ty­vistä asioista. Minulla taas oli tapana heti ensiksi näh­des­säni aloit­taa jos­ta­kin ajan­koh­tai­sesta työ­asiasta.

– Yhteys parani heti, kun aamulla ensim­mäistä ker­taa tava­tes­samme kysäi­sin, kuinka hänen mie­hensä jal­ka­pallo-ottelu oli men­nyt.

Kris­tiina Kos­ki­luoma