Sosiaa­lialan yhteis­kun­nal­linen vaikuttaja Marja Penti­käinen kannustaa rohkeuteen.

 

Istumme Helsingin Diako­niao­piston rehtorin Marja Penti­käisen kanssa 1800-luvun sohvalla Helsingin Diako­nis­sa­lai­toksen vanhassa salissa. Yläpuo­lel­lamme evers­tinna Aurora Karamzin (1808 – 1902) katselee meitä öljyvä­ri­maa­lauk­sesta 90-vuotiaan viisain silmin. Hän oli 1800-luvun yhteis­kun­nal­linen vaikuttaja, joka muun muassa teki aloitteen Helsingin Diako­nis­sa­lai­toksen perus­ta­mi­sesta vuonna 1867.

– Hän on nainen, jota ihailen. On liian suuresti sanottu, että kulkisin hänen jalan­jäl­jillään, mutta se on totta. Pyrin auttamaan ihmisiä rohkeasti, että he saisivat oman elämänsä hallintaan, sanoo Marja Penti­käinen, jonka oma sosiaa­lityön ura alkoi 1970-luvun Suomessa.

– Olen esimer­kiksi täällä Diako­niao­pis­tossa tarjonnut oppiso­pi­mus­paikan yhdelle elinkau­tis­van­gille. Hänen kanssaan työskentely on näyttänyt, mitä tarkoittaa kun henkilöön luotetaan ja hänelle annetaan mahdol­lisuus. Kuinka paljon se antaa ihmiselle voimaa viedä omaa elämäänsä eteenpäin ja halua auttaa muita. Marja sanoo autta­vansa mielellään kaikkia, mutta keskiössä ovat lapset, jotka Marjan mukaan on usein syrjäy­tetty maailmassa.

– Aikuinen syrjäytyy, mutta lapset ovat monesti syrjäy­tettyjä. Siksi katson näitä asioita lapsen maailman kautta. Mutta myös maahan­muut­tajien kautta. He ovat yhtä lailla syrjäytettyjä.

Ratkai­su­kes­keinen työtapa verissä

Palataanpa ajassa taaksepäin vuoteen 1976, missä porilainen Marja Penti­käinen miettii tulevai­suuttaan yliop­pi­las­kir­joi­tusten jälkeen. Hän päätyy sairaan­hoi­ta­ja­kouluun, mutta huomaa pian, että pieleen meni.

Pyörryin kun minua pistettiin, ja se siitä alasta.

–  Kun poika­ka­verini sitten pääsi opiske­lemaan Tampe­reelle, ryhdyin selvit­tämään, mitä minä voisin opiskella siellä. Törmäsin sosiaa­li­työhön. En aluksi edes tiennyt, mitä ala on. Kun aloin perehtyä hakukir­jal­li­suuteen, tajusin, että tämä on minun juttuni.

Marja pääsi ensi yrittä­mällä opiske­lemaan. Harjoit­te­lu­paikan kautta löytyi myös sijaisuus Rauha­niemen vastaan­ot­to­ko­dista, joka oli nuorten epäso­si­aa­listen poikien koti. Opinnot päätet­tyään hän meni Tampereen sosiaa­li­vi­rastoon nuori­so­huoltoon töihin.

– Siellä oli erikseen lasten­suojelu, nuori­so­huolto, toimeen­tu­lotuki ja päihde­huolto. Kysyin heti ensitöikseni esimie­heltä, emmekö voisi yhdistää näitä toimia asiak­kaiden parhaaksi. Lupa heltisi, kun muut työnte­kijät suostuivat tuumaan. Lasten­suojelu ja nuori­so­huolto yhdistettiin.

– Olen luonteeltani innova­tii­vinen, olen aina ollut. Olen monissa toimissani ystäväl­li­sesti kysee­na­lais­tanut, voisiko joitakin asioita tehdä toisin. Tämä on hyvä tapa toimia ja ajattelen, että Aurorakin on aikanaan tehnyt samaa. Se on tietysti ollut ihan eri mitta­kaava 150 vuotta sitten.

Marja tekee töitä ratkaisukeskeisesti.

Hän kertoo mietti­vänsä usein, miten päästään eteenpäin, miten ratkaisut hyödyt­täi­sivät mahdol­li­simman monia. Tällä periaat­teella hän työskenteli myös aikanaan Tampe­reella lasten­kodin johtajana. Hän piti työstään ja lapset pitivät hänestä, mutta kun Tampereen kaupunki vastaa­notti vietnamin pakolaisia vuonna 1989, Marja halusi työhön mukaan.

– Minusta tuli pakolais­sih­teeri ja otin kaupungin ensim­mäiset pakolaiset vastaan. Lasten­kodin lapset olivat harmissaan, kun Marja lähti lasten­ko­dista ”niitten” kanssa. Mutta lähdettävä oli.

– Pidin lasten­suo­je­lu­työstä, se oli hyvin haastavaa ja vaativaa. Minulla oli itselläni pieni lapsi. Nuorelle äidille oli hyvin tuskal­lista tietää pienen lapsen tarpeet samalla kun jouduin ottamaan lapsia huostaan alkoholia liikaa käyttä­viltä vanhem­milta. Kun sitten tuli tämä pakolais­juttu, se kiehtoi minua heti.

Yliopiston ja pakolaisten opissa

Pakolaistyö innosti, mutta eri kulttuu­reista tulevien kanssa työskentely toi mukanaan tiedon tarpeen ja vaati­muksen perehtyä uusiin kulttuureihin.

– Me olimme Suomessa lapsen­ken­gissä maahan­muut­to­asioissa ja siksi minua pyydettiin paljon puhumaan ja koulut­tamaan. Kun asioihin oli joka tapauk­sessa pereh­dyttävä, tuli mieleeni, että miksi en samalla suorit­taisi jotakin. Molemmat, työ ja opiskelu tukivat toinen toisiaan ja antoivat voimaa. Se on oikeasti niin, että kun antaa niin saa ja kun saa niin antaa.

Ensimmäiseksi hän pääsi kehittämään sosiaalialan koulutusta monikulttuuriseksi.

Marja Penti­käinen on ollut muun muassa delegaa­tioissa valit­se­massa Suomeen kiintiö­pa­ko­laisia, vieraillut useilla pakolais­lei­reillä ja koulut­tanut jo Suomeen valittuja pakolaisia. Marja sanookin, että työ maahan­muut­tajien kanssa on avartanut hänen ajatte­luaan paljon.

– Pidin itseäni ihan fiksuna ammatti-ihmisenä, akatee­misena, kunnes työsken­telin muualta maail­masta tulleiden ihmisten kanssa. Tajusin, kuinka vähän tiedän. Kuinka itsestään selvänä me pidämme tätä länsi­maista kulttuuria ja -ajattelua. Suurin oppi minulle on ollut siinä, kun aloin katsoa muita uskontoja, kulttuu­reita ja muiden ihmisten elämää ja ymmärsin todella, että heidän elämänsä on yhtä arvokasta kun meidänkin.

Helsingin Diako­nis­sa­lai­toksen palvelukseen

Kun Marja Penti­käinen oli työsken­nellyt maahan­muut­tajien kanssa 17 vuotta viran­omaisen roolissa kaikilla eri sekto­reilla ja väitellyt pakolai­suuden kokemuk­sista, hänestä tuntui, että oli aika hakea koulu­tustaan vastaavaan työhön. Hän haki yliopet­tajan paikkaa Diakonia Ammat­ti­kor­kea­kou­lusta ja tuli valituksi. Ensim­mäi­seksi hän pääsi kehit­tämään sosiaa­lialan koulu­tusta monikulttuuriseksi.

– Ryhdyin puhumaan DIAK:ssa muun muassa siitä, että Suomessa tarvitaan tulkkien ammat­ti­tut­kinto. Ei yliopisto-, vaan pakolais­kie­lissä. Kävin puhumassa minis­te­riössä tulkki­kou­lu­tuk­sesta. Astrid Thors oli silloin maahan­muutto- ja euroop­pa­mi­nis­terinä ja ymmärsi asiani harvi­naisen hyvin. Thors sanoikin minulle, että ”harvoin lobbaaja ja lobattava ovat näin samaa mieltä asioista.”

Auroran arvopohja

Vuodesta 2015 Marja Penti­käinen on ollut Helsingin Diako­niao­piston rehtori ja vuoden 2016 alusta myös Helsingin Diako­nis­sa­lai­toksen Kansain­vä­lisen suojelun ja -integraation toimia­la­johtaja. Pitkä polku sosiaa­lialan tehtä­vissä on ollut täälläkin hyödyksi.

– Viime syksynä heti lomalta palat­tuani kysyin esimie­heltäni, miten me aiomme reagoida tähän turva­pai­kan­ha­ki­joiden tulvaan. Pyysin lupaa soittaa entisille kolle­goilleni Maahan­muut­to­vi­rastoon. Sain luvan, ja parissa viikossa meillä oli kaksi lapsille ja nuorille tarkoi­tettua yksikköä jo pystyssä.

Osaava ja innova­tii­vinen ihminen voi saada osakseen kateutta, mutta sitä Marja ei tunne kohdan­neensa. Sen sijaan pakolais­työssä hän on joskus joutunut suoma­laisten taholta vihan kohteeksi. Se on täysin vastoin hänen arvomaa­il­maansa. Marja Penti­käinen on kaikissa töissään pyrkinyt toimimaan siten, miten hän toivoo itseään kohtaan toimittavan.

– Se on ollut aikanaan myös Auroran arvopohja, hän sanoo.

Leena Häkkinen

Päivi­tetty 4.10.2016