Sosiaalialan yhteiskunnallinen vaikuttaja Marja Pentikäinen kannustaa rohkeuteen.

 

Istumme Helsin­gin Diako­niaopis­ton rehtorin Mar­ja Pen­tikäisen kanssa 1800-luvun sohval­la Helsin­gin Diakonissalaitok­sen van­has­sa salis­sa. Yläpuolel­lamme ever­stin­na Auro­ra Karamzin (1808–1902) kat­se­lee meitä öljyväri­maalauk­ses­ta 90-vuo­ti­aan vii­sain silmin. Hän oli 1800-luvun yhteiskun­nalli­nen vaikut­ta­ja, joka muun muas­sa teki aloit­teen Helsin­gin Diakonissalaitok­sen perus­tamis­es­ta vuon­na 1867.

– Hän on nainen, jota ihailen. On liian suuresti san­ot­tu, että kulk­isin hänen jalan­jäljil­lään, mut­ta se on tot­ta. Pyrin aut­ta­maan ihmisiä rohkeasti, että he saisi­vat oman elämän­sä hallintaan, sanoo Mar­ja Pen­tikäi­nen, jon­ka oma sosi­aal­i­työn ura alkoi 1970-luvun Suomes­sa.

– Olen esimerkik­si tääl­lä Diako­niaopis­tossa tar­jon­nut oppisopimu­s­paikan yhdelle elinkautis­vangille. Hänen kanssaan työsken­te­ly on näyt­tänyt, mitä tarkoit­taa kun henkilöön luote­taan ja hänelle annetaan mah­dol­lisu­us. Kuin­ka paljon se antaa ihmiselle voimaa viedä omaa elämään­sä eteen­päin ja halua aut­taa mui­ta. Mar­ja sanoo aut­ta­vansa mielel­lään kaikkia, mut­ta keskiössä ovat lapset, jot­ka Mar­jan mukaan on usein syr­jäytet­ty maail­mas­sa.

– Aikuinen syr­jäy­tyy, mut­ta lapset ovat mon­esti syr­jäytet­tyjä. Sik­si kat­son näitä asioi­ta lapsen maail­man kaut­ta. Mut­ta myös maa­han­muut­ta­jien kaut­ta. He ovat yhtä lail­la syr­jäytet­tyjä.

Ratkaisukeskeinen työtapa verissä

Palataan­pa ajas­sa taak­sepäin vuo­teen 1976, mis­sä pori­lainen Mar­ja Pen­tikäi­nen miet­tii tule­vaisu­ut­taan yliop­pi­laskir­joi­tusten jäl­keen. Hän pää­tyy sairaan­hoita­jak­oulu­un, mut­ta huo­maa pian, että pieleen meni.

Pyörryin kun minua pistettiin, ja se siitä alasta.

–  Kun poikakaveri­ni sit­ten pääsi opiskele­maan Tam­pereelle, ryhdyin selvit­tämään, mitä minä voisin opiskel­la siel­lä. Tör­mäsin sosi­aal­i­työhön. En aluk­si edes tien­nyt, mitä ala on. Kun aloin pere­htyä hakukir­jal­lisu­u­teen, tajusin, että tämä on min­un jut­tuni.

Mar­ja pääsi ensi yrit­tämäl­lä opiskele­maan. Har­joit­telu­paikan kaut­ta löy­tyi myös sijaisu­us Rauhaniemen vas­taan­ot­tokodista, joka oli nuorten epä­sosi­aal­is­ten poikien koti. Opin­not päätet­tyään hän meni Tam­pereen sosi­aalivi­ras­toon nuoriso­huoltoon töi­hin.

– Siel­lä oli erik­seen las­ten­suo­jelu, nuoriso­huolto, toimeen­tu­lo­tu­ki ja päi­hde­huolto. Kysyin heti ensitöik­seni esimieheltä, emmekö voisi yhdis­tää näitä toimia asi­akkaiden parhaak­si. Lupa heltisi, kun muut työn­tek­i­jät suos­tu­i­v­at tuumaan. Las­ten­suo­jelu ja nuoriso­huolto yhdis­tet­ti­in.

– Olen luon­teeltani inno­vati­ivi­nen, olen aina ollut. Olen monis­sa toimis­sani ystäväl­lis­es­ti kyseenalais­tanut, voisiko joitakin asioi­ta tehdä toisin. Tämä on hyvä tapa toimia ja ajat­te­len, että Auro­rakin on aikanaan tehnyt samaa. Se on tietysti ollut ihan eri mit­takaa­va 150 vuot­ta sit­ten.

Marja tekee töitä ratkaisukeskeisesti.

Hän ker­too miet­tivän­sä usein, miten päästään eteen­päin, miten ratkaisut hyödyt­täi­sivät mah­dol­lisim­man monia. Täl­lä peri­aat­teel­la hän työsken­teli myös aikanaan Tam­pereel­la las­tenkodin johta­jana. Hän piti työstään ja lapset pitivät hänestä, mut­ta kun Tam­pereen kaupun­ki vas­taan­ot­ti viet­namin pako­laisia vuon­na 1989, Mar­ja halusi työhön mukaan.

– Minus­ta tuli pako­lais­si­h­teeri ja otin kaupun­gin ensim­mäiset pako­laiset vas­taan. Las­tenkodin lapset oli­vat harmis­saan, kun Mar­ja lähti las­tenkodista ”niit­ten” kanssa. Mut­ta lähdet­tävä oli.

– Pidin las­ten­suo­je­lu­työstä, se oli hyvin haas­tavaa ja vaa­ti­vaa. Min­ul­la oli itsel­läni pieni lap­si. Nuorelle äidille oli hyvin tuskallista tietää pienen lapsen tarpeet samal­la kun jouduin otta­maan lap­sia huostaan alko­ho­lia liikaa käyt­täviltä van­hem­mil­ta. Kun sit­ten tuli tämä pako­laisjut­tu, se kiehtoi min­ua heti.

Yliopiston ja pakolaisten opissa

Pako­laistyö innos­ti, mut­ta eri kult­tuureista tule­vien kanssa työsken­te­ly toi mukanaan tiedon tarpeen ja vaa­timuk­sen pere­htyä uusi­in kult­tuurei­hin.

– Me olimme Suomes­sa lapsenkengis­sä maa­han­muut­toa­siois­sa ja sik­si min­ua pyy­det­ti­in paljon puhu­maan ja koulut­ta­maan. Kun asioi­hin oli joka tapauk­ses­sa pere­hdyt­tävä, tuli mieleeni, että mik­si en samal­la suorit­taisi jotakin. Molem­mat, työ ja opiskelu tuki­vat toinen toisi­aan ja antoi­vat voimaa. Se on oikeasti niin, että kun antaa niin saa ja kun saa niin antaa.

Ensimmäiseksi hän pääsi kehittämään sosiaalialan koulutusta monikulttuuriseksi.

Mar­ja Pen­tikäi­nen on ollut muun muas­sa del­e­gaa­tiois­sa val­it­se­mas­sa Suomeen kiin­tiö­pako­laisia, vierail­lut useil­la pako­laisleireil­lä ja koulut­tanut jo Suomeen valit­tu­ja pako­laisia. Mar­ja sanookin, että työ maa­han­muut­ta­jien kanssa on avar­tanut hänen ajat­telu­aan paljon.

– Pidin itseäni ihan fik­suna ammat­ti-ihmisenä, aka­teemise­na, kunnes työsken­telin muual­ta maail­mas­ta tullei­den ihmis­ten kanssa. Tajusin, kuin­ka vähän tiedän. Kuin­ka itses­tään selvänä me pidämme tätä län­si­maista kult­tuuria ja ‑ajat­telua. Suurin oppi min­ulle on ollut siinä, kun aloin kat­soa mui­ta uskon­to­ja, kult­tuure­i­ta ja muiden ihmis­ten elämää ja ymmärsin todel­la, että hei­dän elämän­sä on yhtä arvokas­ta kun mei­dänkin.

Helsingin Diakonissalaitoksen palvelukseen

Kun Mar­ja Pen­tikäi­nen oli työsken­nel­lyt maa­han­muut­ta­jien kanssa 17 vuot­ta vira­nomaisen roolis­sa kaikil­la eri sek­tor­eil­la ja väitel­lyt pako­laisu­u­den koke­muk­sista, hänestä tun­tui, että oli aika hakea koulu­tus­taan vas­taavaan työhön. Hän haki yliopet­ta­jan paikkaa Diako­nia Ammat­tiko­rkeak­oulus­ta ja tuli val­i­tuk­si. Ensim­mäisek­si hän pääsi kehit­tämään sosi­aalialan koulu­tus­ta monikult­tuurisek­si.

– Ryhdyin puhu­maan DIAK:ssa muun muas­sa siitä, että Suomes­sa tarvi­taan tulkkien ammat­ti­tutk­in­to. Ei yliopisto‑, vaan pako­laiskielis­sä. Kävin puhu­mas­sa min­is­ter­iössä tulkkik­oulu­tuk­ses­ta. Astrid Thors oli sil­loin maa­han­muut­to- ja euroop­pamin­is­ter­inä ja ymmär­si asiani harv­inaisen hyvin. Thors sanoikin min­ulle, että ”har­voin lob­baa­ja ja lobat­ta­va ovat näin samaa mieltä asioista.”

Auroran arvopohja

Vuodes­ta 2015 Mar­ja Pen­tikäi­nen on ollut Helsin­gin Diako­niaopis­ton rehtori ja vuo­den 2016 alus­ta myös Helsin­gin Diakonissalaitok­sen Kan­sain­välisen suo­jelun ja ‑inte­graa­tion toimi­ala­jo­hta­ja. Pitkä polku sosi­aalialan tehtävis­sä on ollut tääl­läkin hyödyk­si.

– Viime syksynä heti loma­l­ta palat­tuani kysyin esimieheltäni, miten me aiomme reagoi­da tähän tur­va­paikan­hak­i­joiden tul­vaan. Pyysin lupaa soit­taa entisille kol­le­goil­leni Maa­han­muut­tovi­ras­toon. Sain luvan, ja paris­sa viikos­sa meil­lä oli kak­si lap­sille ja nuo­rille tarkoitet­tua yksikköä jo pystyssä.

Osaa­va ja inno­vati­ivi­nen ihmi­nen voi saa­da osak­seen kateut­ta, mut­ta sitä Mar­ja ei tunne kohdan­neen­sa. Sen sijaan pako­laistyössä hän on joskus joutunut suo­ma­lais­ten tahol­ta vihan kohteek­si. Se on täysin vas­toin hänen arvo­maail­maansa. Mar­ja Pen­tikäi­nen on kaikissa töis­sään pyrkinyt toim­i­maan siten, miten hän toivoo itseään kohtaan toimit­ta­van.

– Se on ollut aikanaan myös Auro­ran arvopo­h­ja, hän sanoo.

Leena Häkki­nen

Päivitet­ty 4.10.2016