Sosiaalialan yhteiskunnallinen vaikuttaja Marja Pentikäinen kannustaa rohkeuteen.

 

Istumme Hel­sin­gin Dia­ko­niao­pis­ton reh­to­rin Marja Pen­ti­käi­sen kanssa 1800-luvun soh­valla Hel­sin­gin Dia­ko­nis­sa­lai­tok­sen van­hassa salissa. Ylä­puo­lel­lamme evers­tinna Aurora Karamzin (1808–1902) kat­se­lee meitä öljy­vä­ri­maa­lauk­sesta 90-vuo­ti­aan vii­sain sil­min. Hän oli 1800-luvun yhteis­kun­nal­li­nen vai­kut­taja, joka muun muassa teki aloit­teen Hel­sin­gin Dia­ko­nis­sa­lai­tok­sen perus­ta­mi­sesta vuonna 1867.

– Hän on nai­nen, jota ihai­len. On liian suu­resti sanottu, että kul­ki­sin hänen jalan­jäl­jil­lään, mutta se on totta. Pyrin aut­ta­maan ihmi­siä roh­keasti, että he sai­si­vat oman elä­mänsä hal­lin­taan, sanoo Marja Pen­ti­käi­nen, jonka oma sosi­aa­li­työn ura alkoi 1970-luvun Suomessa.

– Olen esi­mer­kiksi täällä Dia­ko­niao­pis­tossa tar­jon­nut oppi­so­pi­mus­pai­kan yhdelle elin­kau­tis­van­gille. Hänen kans­saan työs­ken­tely on näyt­tä­nyt, mitä tar­koit­taa kun hen­ki­löön luo­te­taan ja hänelle anne­taan mah­dol­li­suus. Kuinka pal­jon se antaa ihmi­selle voi­maa viedä omaa elä­määnsä eteen­päin ja halua aut­taa muita. Marja sanoo aut­ta­vansa mie­lel­lään kaik­kia, mutta kes­kiössä ovat lap­set, jotka Mar­jan mukaan on usein syr­jäy­tetty maailmassa.

– Aikui­nen syr­jäy­tyy, mutta lap­set ovat monesti syr­jäy­tet­tyjä. Siksi kat­son näitä asioita lap­sen maa­il­man kautta. Mutta myös maa­han­muut­ta­jien kautta. He ovat yhtä lailla syrjäytettyjä.

Ratkaisukeskeinen työtapa verissä

Pala­taanpa ajassa taak­se­päin vuo­teen 1976, missä pori­lai­nen Marja Pen­ti­käi­nen miet­tii tule­vai­suut­taan yli­op­pi­las­kir­joi­tus­ten jäl­keen. Hän pää­tyy sai­raan­hoi­ta­ja­kou­luun, mutta huo­maa pian, että pie­leen meni.

Pyörryin kun minua pistettiin, ja se siitä alasta.

–  Kun poi­ka­ka­ve­rini sit­ten pääsi opis­ke­le­maan Tam­pe­reelle, ryh­dyin sel­vit­tä­mään, mitä minä voi­sin opis­kella siellä. Tör­mä­sin sosi­aa­li­työ­hön. En aluksi edes tien­nyt, mitä ala on. Kun aloin pereh­tyä haku­kir­jal­li­suu­teen, tajusin, että tämä on minun juttuni.

Marja pääsi ensi yrit­tä­mällä opis­ke­le­maan. Har­joit­te­lu­pai­kan kautta löy­tyi myös sijai­suus Rau­ha­nie­men vas­taan­ot­to­ko­dista, joka oli nuor­ten epä­so­si­aa­lis­ten poi­kien koti. Opin­not pää­tet­ty­ään hän meni Tam­pe­reen sosi­aa­li­vi­ras­toon nuo­ri­so­huol­toon töihin.

– Siellä oli erik­seen las­ten­suo­jelu, nuo­ri­so­huolto, toi­meen­tu­lo­tuki ja päih­de­huolto. Kysyin heti ensi­töik­seni esi­mie­heltä, emmekö voisi yhdis­tää näitä toi­mia asiak­kai­den par­haaksi. Lupa hel­tisi, kun muut työn­te­ki­jät suos­tui­vat tuu­maan. Las­ten­suo­jelu ja nuo­ri­so­huolto yhdistettiin.

– Olen luon­teel­tani inno­va­tii­vi­nen, olen aina ollut. Olen monissa toi­mis­sani ystä­väl­li­sesti kysee­na­lais­ta­nut, voi­siko joi­ta­kin asioita tehdä toi­sin. Tämä on hyvä tapa toi­mia ja ajat­te­len, että Auro­ra­kin on aika­naan teh­nyt samaa. Se on tie­tysti ollut ihan eri mit­ta­kaava 150 vuotta sitten.

Marja tekee töitä ratkaisukeskeisesti.

Hän ker­too miet­ti­vänsä usein, miten pääs­tään eteen­päin, miten rat­kai­sut hyö­dyt­täi­si­vät mah­dol­li­sim­man monia. Tällä peri­aat­teella hän työs­ken­teli myös aika­naan Tam­pe­reella las­ten­ko­din joh­ta­jana. Hän piti työs­tään ja lap­set piti­vät hänestä, mutta kun Tam­pe­reen kau­punki vas­taa­notti viet­na­min pako­lai­sia vuonna 1989, Marja halusi työ­hön mukaan.

– Minusta tuli pako­lais­sih­teeri ja otin kau­pun­gin ensim­mäi­set pako­lai­set vas­taan. Las­ten­ko­din lap­set oli­vat har­mis­saan, kun Marja lähti las­ten­ko­dista ”niit­ten” kanssa. Mutta läh­det­tävä oli.

– Pidin las­ten­suo­je­lu­työstä, se oli hyvin haas­ta­vaa ja vaa­ti­vaa. Minulla oli itsel­läni pieni lapsi. Nuo­relle äidille oli hyvin tus­kal­lista tie­tää pie­nen lap­sen tar­peet samalla kun jou­duin otta­maan lap­sia huos­taan alko­ho­lia lii­kaa käyt­tä­viltä van­hem­milta. Kun sit­ten tuli tämä pako­lais­juttu, se kieh­toi minua heti.

Yliopiston ja pakolaisten opissa

Pako­lais­työ innosti, mutta eri kult­tuu­reista tule­vien kanssa työs­ken­tely toi muka­naan tie­don tar­peen ja vaa­ti­muk­sen pereh­tyä uusiin kulttuureihin.

– Me olimme Suo­messa lap­sen­ken­gissä maa­han­muut­to­asioissa ja siksi minua pyy­det­tiin pal­jon puhu­maan ja kou­lut­ta­maan. Kun asioi­hin oli joka tapauk­sessa pereh­dyt­tävä, tuli mie­leeni, että miksi en samalla suo­rit­taisi jota­kin. Molem­mat, työ ja opis­kelu tuki­vat toi­nen toi­si­aan ja antoi­vat voi­maa. Se on oikeasti niin, että kun antaa niin saa ja kun saa niin antaa.

Ensimmäiseksi hän pääsi kehittämään sosiaalialan koulutusta monikulttuuriseksi.

Marja Pen­ti­käi­nen on ollut muun muassa dele­gaa­tioissa valit­se­massa Suo­meen kiin­tiö­pa­ko­lai­sia, vie­rail­lut useilla pako­lais­lei­reillä ja kou­lut­ta­nut jo Suo­meen valit­tuja pako­lai­sia. Marja sanoo­kin, että työ maa­han­muut­ta­jien kanssa on avar­ta­nut hänen ajat­te­lu­aan paljon.

– Pidin itseäni ihan fik­suna ammatti-ihmi­senä, aka­tee­mi­sena, kun­nes työs­ken­te­lin muu­alta maa­il­masta tul­lei­den ihmis­ten kanssa. Tajusin, kuinka vähän tie­dän. Kuinka itses­tään sel­vänä me pidämme tätä län­si­maista kult­tuu­ria ja ‑ajat­te­lua. Suu­rin oppi minulle on ollut siinä, kun aloin kat­soa muita uskon­toja, kult­tuu­reita ja mui­den ihmis­ten elä­mää ja ymmär­sin todella, että hei­dän elä­mänsä on yhtä arvo­kasta kun meidänkin.

Helsingin Diakonissalaitoksen palvelukseen

Kun Marja Pen­ti­käi­nen oli työs­ken­nel­lyt maa­han­muut­ta­jien kanssa 17 vuotta viran­omai­sen roo­lissa kai­killa eri sek­to­reilla ja väi­tel­lyt pako­lai­suu­den koke­muk­sista, hänestä tun­tui, että oli aika hakea kou­lu­tus­taan vas­taa­vaan työ­hön. Hän haki yli­opet­ta­jan paik­kaa Dia­ko­nia Ammat­ti­kor­kea­kou­lusta ja tuli vali­tuksi. Ensim­mäi­seksi hän pääsi kehit­tä­mään sosi­aa­lia­lan kou­lu­tusta monikulttuuriseksi.

– Ryh­dyin puhu­maan DIAK:ssa muun muassa siitä, että Suo­messa tar­vi­taan tulk­kien ammat­ti­tut­kinto. Ei yliopisto‑, vaan pako­lais­kie­lissä. Kävin puhu­massa minis­te­riössä tulk­ki­kou­lu­tuk­sesta. Astrid Thors oli sil­loin maa­han­muutto- ja euroop­pa­mi­nis­te­rinä ja ymmärsi asiani har­vi­nai­sen hyvin. Thors sanoi­kin minulle, että ”har­voin lob­baaja ja lobat­tava ovat näin samaa mieltä asioista.”

Auroran arvopohja

Vuo­desta 2015 Marja Pen­ti­käi­nen on ollut Hel­sin­gin Dia­ko­niao­pis­ton reh­tori ja vuo­den 2016 alusta myös Hel­sin­gin Dia­ko­nis­sa­lai­tok­sen Kan­sain­vä­li­sen suo­je­lun ja ‑inte­graa­tion toi­mia­la­joh­taja. Pitkä polku sosi­aa­lia­lan teh­tä­vissä on ollut tääl­lä­kin hyödyksi.

– Viime syk­synä heti lomalta palat­tuani kysyin esi­mie­hel­täni, miten me aiomme rea­goida tähän tur­va­pai­kan­ha­ki­joi­den tul­vaan. Pyy­sin lupaa soit­taa enti­sille kol­le­goil­leni Maa­han­muut­to­vi­ras­toon. Sain luvan, ja parissa vii­kossa meillä oli kaksi lap­sille ja nuo­rille tar­koi­tet­tua yksik­köä jo pystyssä.

Osaava ja inno­va­tii­vi­nen ihmi­nen voi saada osak­seen kateutta, mutta sitä Marja ei tunne koh­dan­neensa. Sen sijaan pako­lais­työssä hän on jos­kus jou­tu­nut suo­ma­lais­ten taholta vihan koh­teeksi. Se on täy­sin vas­toin hänen arvo­maa­il­maansa. Marja Pen­ti­käi­nen on kai­kissa töis­sään pyr­ki­nyt toi­mi­maan siten, miten hän toi­voo itse­ään koh­taan toimittavan.

– Se on ollut aika­naan myös Auro­ran arvo­pohja, hän sanoo.

Leena Häk­ki­nen

Päi­vi­tetty 4.10.2016