”Kun ihminen on asunnoton, ihmisarvo katoaa  kokonaan jonnekin.”

 

Vuonna 2015 Suomessa oli tilas­tojen mukaan noin 1 496 asunn­o­tonta naista, ja ARAn selvi­tysten mukaan nuorten naisten osuus asunn­ot­to­mista on lisään­tynyt koko 2000-luvun. Tämä on huomattu myös Tampereen päihty­neiden päivä­toi­min­ta­keskus Huolt­sulla. Uusimpana piirteenä on muualta muutta­neiden suuri osuus.

Muutto­lii­kettä tapahtuu pienem­miltä paikka­kun­nilta kasvu­kes­kuksiin ja isompiin kaupun­keihin. Liikkuvuus on lisään­tynyt työttö­myyden ja juuret­to­muuden myötä. Isot kaupungit vetävät nuoria naisia paremman elämän toivossa. Vastassa voi kuitenkin olla huonommat olot kuin haja-asutusa­lu­eella, josta lähdetiin velkoja pakoon tai seikkai­lun­ha­lussa kokei­lemaan rajoja.

Huoltsun johtava ohjaaja Ruut Hiekkanen kertoo, että nyt eletään toisen­lai­sessa yhteis­kun­nassa kuin muutamia kymmeniä vuosia sitten. Ennen piti olla jokin syy lähte­miseen, esimer­kiksi työ.

− Nyt ei ole työtä, eikä asuntoakaan, lähdetään muuten vain. Yleensä asiak­kaamme sanovat, että siellä mistä he ovat lähteneet, ei ole mitään ja täällä sentään on jotain.

Tampereen kaupungin ylläpitämä Huoltsu on matalan kynnyksen päihde- ja mielen­ter­veystyön päivä­toi­min­ta­keskus päihdeon­gel­mai­sille. Huoltsun tehtävänä on vähentää mielen­terveys- ja päihdeon­gelmien aiheut­tamia lisäon­gelmia ja tarjota apua sitä tarvitseville.

Tarjolla on ruokaa, leposija, puhtaita vaatteita, pesey­ty­mis­mah­dol­lisuus ja pientä toimintaa. Huoltsun palve­luita hyödyntää päivittäin noin 60−90 henkilöä. Huolt­sulla on mahdol­lisuus myös keskus­tella elämän­ti­lan­teestaan työnte­kijän kanssa.

Ei ole mitään menetet­tävää – paitsi äitiys

− Näillä ihmisillä on ajatuksena, että on aivan sama heille mitä tapahtuu, sanoo Hiekkanen.

Väkivalta, huumausaineet, huostaa­notot, rahan­käyt­tö­on­gelmat, asioiden hoita­mat­tomuus ja elämän­hal­linnan puutteet ovat usein syynä itsetunnon ja ihmisarvon kadot­ta­miseen. Asunn­ot­to­mille naisille usein tärkeintä elämässä on äitiys. Äitinä oleminen, toisesta ihmisestä huoleh­ti­minen ja oman elämän hallinta ovat kuitenkin vaikeita asunn­ot­tomana – ja ilman asuntoa pienikin valo äitinä olosta sammuu. Asunn­ot­to­muuteen ajaudutaan usein velkaan­tu­misen vuoksi, joka rajoittaa asunnon saantia.

Toivoisin, että elämä olisi sellaista tasaista, eikä olisi mitään jännitystä vaan ihan normaalia arkea.

Asunn­ot­to­muuteen ollaan väsyneitä ja voimat ovat loppuneet. Ajatuk­sissa on vain huoli siitä, kuinka selvitä tästäkin päivästä?

− Velat pitää aina maksaa jotenkin. Siksi nuoret naiset joutuvat myymään itseään saadakseen yösijan tai aineita, toteaa Ruut Hiekkanen. Hyväk­si­käyttö on hyvin raakaa, varsinkin nuorten naisten kohdalla.

Hiekkasen mukaan iso joukko asunn­ot­to­mista on menet­tänyt luotta­muksen yhteis­kuntaan ja viranomaisiin.

− Mielen­kiinto on kadonnut omasta elämästä ja asioiden hoita­miseen ei ole tarpeeksi voimia. Nuorten naisten asunn­ot­tomuus ei näy kaduilla, sillä naiset majai­levat tuttavien ja sukulaisten luona vailla vakinaista asuntoa.

Piiloa­sunn­ot­tomuus tekee ilmiöstä vaikeasti hallit­tavan ja ongelmien lisään­tyessä pitkittyy usein myös asunn­ot­tomuus. Pitkä­ai­kai­sa­sunn­ot­to­muu­dessa on kyse pitkit­ty­neestä tai toistu­vasta asunn­ot­to­muu­desta, johon usein liittyy köyhyyden lisäksi vaikeita mielen­ter­vey­son­gelmia, päihde­riip­pu­vuutta, rikol­li­suutta tai väkivaltaa. Tähän ryhmään arvioidaan kuuluvan noin 40−50 prosenttia kaikista yksin elävistä asunnottomista.

Toisten armoilla

− On tosi raskasta olla toisten armoilla. Kun ihminen on asunnoton, tuntuu että ihmisarvo katoaa jotenkin kokonaan, pohtii 34-vuotias asunnoton nainen piipah­taessaan Huolt­sulla ruokailemassa.

Ihmisarvon menet­tä­misen tunne on raskasta ja naisesta ammat­ti­hen­ki­lötkään eivät aina kohtele asunn­o­tonta ihmisarvoa kunnioittaen. Nainen kiittää kuitenkin Huoltsun olemas­saoloa mahdol­li­suu­desta päästä nukkumaan päivällä, kun yöt hän usein valvoo rauta­tie­a­se­malla. Ruokai­lu­mah­dol­lisuus on ollut hänen mielestään upea asia. Nainen kertoo, että hän on saamassa oman asunnon, joka helpottaa hänen elämäänsä myös henkisesti.

– Toivoisin, että sitten elämä olisi sellaista tasaista, eikä olisi mitään jänni­tystä vaan ihan normaalia arkea. Naisen mielestä kaupunkien pitäisi helpottaa asuntojen saamista ja tukea yksinäisiä enemmän asunnon hankki­mi­sessa. Asunnon saaminen helpot­taisi yhteis­kuntaan sitoutumista.

Mikä avuksi?

Asunn­ot­to­muuden ongelma on valta­kun­nal­linen, mutta isoissa kaupun­geissa naisten lisään­tynyt asunn­ot­tomuus herättää eniten huolta. Asunn­ot­tomuus voi pahim­millaan johtaa ongel­ma­kier­teeseen, jota on vaikea pysäyttää. Päihteiden ja hyväk­si­käytön seurauksena mielen­ter­vey­son­gelmat lisään­tyvät. Noidankehä on valmis.

− Asunn­ot­to­muu­dessa kunnasta toiseen tai luukulta toiseen juoksut­ta­minen saisi vähentyä ja tilalle saisi tulla yhteis­vas­tuul­lisuus, toteaa Ruut Hiekkanen.

Kaikille pitäisi taata oma asunto, koti, josta käsin jokainen voi rakentaa elämäänsä. Jos asiakas ei pysty tai osaa maksaa vuokraansa, hän tarvitsee tähän tukea. Asiakas­läh­töi­syy­dessä on kyse asiakkaan kuunte­le­mi­sesta ja välit­tä­mi­sestä. Tarvitaan elämään valmen­tavaa työotetta, rinnalla kulkijaa, ihmistä joka katsoo silmiin ja kysyy mitä sinulle tänään kuuluu. Mutta ensiksi tarvitaan asunto.

Minna Hietala, Tiina Kivimäki, Jenni Lundan, Kristiina Vanha­-Jaakkola, Anita Ikävalko

sosionomi (YAMK) -opiske­lijat, Tamk

Merja Sinkkonen

koulu­tus­pääl­likkö, yliopettaja, Tamk