”Kun ihminen on asunnoton, ihmisarvo katoaa  kokonaan jonnekin.”

 

Vuonna 2015 Suo­messa oli tilas­to­jen mukaan noin 1 496 asunn­o­tonta naista, ja ARAn sel­vi­tys­ten mukaan nuor­ten nais­ten osuus asunn­ot­to­mista on lisään­ty­nyt koko 2000-luvun. Tämä on huo­mattu myös Tam­pe­reen päih­ty­nei­den päi­vä­toi­min­ta­kes­kus Huolt­sulla. Uusim­pana piir­teenä on muu­alta muut­ta­nei­den suuri osuus.

Muut­to­lii­kettä tapah­tuu pie­nem­miltä paik­ka­kun­nilta kas­vu­kes­kuk­siin ja isom­piin kau­pun­kei­hin. Liik­ku­vuus on lisään­ty­nyt työt­tö­myy­den ja juu­ret­to­muu­den myötä. Isot kau­pun­git vetä­vät nuo­ria nai­sia parem­man elä­män toi­vossa. Vas­tassa voi kui­ten­kin olla huo­nom­mat olot kuin haja-asu­tusa­lu­eella, josta läh­de­tiin vel­koja pakoon tai seik­kai­lun­ha­lussa kokei­le­maan rajoja.

Huolt­sun joh­tava ohjaaja Ruut Hiek­ka­nen ker­too, että nyt ele­tään toi­sen­lai­sessa yhteis­kun­nassa kuin muu­ta­mia kym­me­niä vuo­sia sit­ten. Ennen piti olla jokin syy läh­te­mi­seen, esi­mer­kiksi työ.

− Nyt ei ole työtä, eikä asun­toa­kaan, läh­de­tään muu­ten vain. Yleensä asiak­kaamme sano­vat, että siellä mistä he ovat läh­te­neet, ei ole mitään ja täällä sen­tään on jotain.

Tam­pe­reen kau­pun­gin yllä­pi­tämä Huoltsu on mata­lan kyn­nyk­sen päihde- ja mie­len­ter­veys­työn päi­vä­toi­min­ta­kes­kus päih­deon­gel­mai­sille. Huolt­sun teh­tä­vänä on vähen­tää mie­len­ter­veys- ja päih­deon­gel­mien aiheut­ta­mia lisä­on­gel­mia ja tar­jota apua sitä tar­vit­se­ville.

Tar­jolla on ruo­kaa, lepo­sija, puh­taita vaat­teita, pesey­ty­mis­mah­dol­li­suus ja pientä toi­min­taa. Huolt­sun pal­ve­luita hyö­dyn­tää päi­vit­täin noin 60−90 hen­ki­löä. Huolt­sulla on mah­dol­li­suus myös kes­kus­tella elä­män­ti­lan­tees­taan työn­te­ki­jän kanssa.

Ei ole mitään menetettävää – paitsi äitiys

− Näillä ihmi­sillä on aja­tuk­sena, että on aivan sama heille mitä tapah­tuu, sanoo Hiek­ka­nen.

Väki­valta, huu­mausai­neet, huos­taa­no­tot, rahan­käyt­tö­on­gel­mat, asioi­den hoi­ta­mat­to­muus ja elä­män­hal­lin­nan puut­teet ovat usein syynä itse­tun­non ja ihmi­sar­von kadot­ta­mi­seen. Asunn­ot­to­mille nai­sille usein tär­keintä elä­mässä on äitiys. Äitinä ole­mi­nen, toi­sesta ihmi­sestä huo­leh­ti­mi­nen ja oman elä­män hal­linta ovat kui­ten­kin vai­keita asunn­ot­to­mana – ja ilman asun­toa pie­ni­kin valo äitinä olosta sam­muu. Asunn­ot­to­muu­teen ajau­du­taan usein vel­kaan­tu­mi­sen vuoksi, joka rajoit­taa asun­non saan­tia.

Toivoisin, että elämä olisi sellaista tasaista, eikä olisi mitään jännitystä vaan ihan normaalia arkea.

Asunn­ot­to­muu­teen ollaan väsy­neitä ja voi­mat ovat lop­pu­neet. Aja­tuk­sissa on vain huoli siitä, kuinka sel­vitä täs­tä­kin päi­västä?

− Velat pitää aina mak­saa joten­kin. Siksi nuo­ret nai­set jou­tu­vat myy­mään itse­ään saa­dak­seen yösi­jan tai aineita, toteaa Ruut Hiek­ka­nen. Hyväk­si­käyttö on hyvin raa­kaa, var­sin­kin nuor­ten nais­ten koh­dalla.

Hiek­ka­sen mukaan iso joukko asunn­ot­to­mista on menet­tä­nyt luot­ta­muk­sen yhteis­kun­taan ja viran­omai­siin.

− Mie­len­kiinto on kadon­nut omasta elä­mästä ja asioi­den hoi­ta­mi­seen ei ole tar­peeksi voi­mia. Nuor­ten nais­ten asunn­ot­to­muus ei näy kaduilla, sillä nai­set majai­le­vat tut­ta­vien ja suku­lais­ten luona vailla vaki­naista asun­toa.

Pii­loa­sunn­ot­to­muus tekee ilmiöstä vai­keasti hal­lit­ta­van ja ongel­mien lisään­tyessä pit­kit­tyy usein myös asunn­ot­to­muus. Pit­kä­ai­kai­sa­sunn­ot­to­muu­dessa on kyse pit­kit­ty­neestä tai tois­tu­vasta asunn­ot­to­muu­desta, johon usein liit­tyy köy­hyy­den lisäksi vai­keita mie­len­ter­vey­son­gel­mia, päih­de­riip­pu­vuutta, rikol­li­suutta tai väki­val­taa. Tähän ryh­mään arvioi­daan kuu­lu­van noin 40−50 pro­sent­tia kai­kista yksin elä­vistä asunn­ot­to­mista.

Toisten armoilla

− On tosi ras­kasta olla tois­ten armoilla. Kun ihmi­nen on asunn­o­ton, tun­tuu että ihmi­sarvo katoaa joten­kin koko­naan, poh­tii 34-vuo­tias asunn­o­ton nai­nen pii­pah­taes­saan Huolt­sulla ruo­kai­le­massa.

Ihmi­sar­von menet­tä­mi­sen tunne on ras­kasta ja nai­sesta ammat­ti­hen­ki­löt­kään eivät aina koh­tele asunn­o­tonta ihmi­sar­voa kun­nioit­taen. Nai­nen kiit­tää kui­ten­kin Huolt­sun ole­mas­sao­loa mah­dol­li­suu­desta päästä nuk­ku­maan päi­vällä, kun yöt hän usein val­voo rau­ta­tie­a­se­malla. Ruo­kai­lu­mah­dol­li­suus on ollut hänen mie­les­tään upea asia. Nai­nen ker­too, että hän on saa­massa oman asun­non, joka hel­pot­taa hänen elä­määnsä myös hen­ki­sesti.

– Toi­voi­sin, että sit­ten elämä olisi sel­laista tasaista, eikä olisi mitään jän­ni­tystä vaan ihan nor­maa­lia arkea. Nai­sen mie­lestä kau­pun­kien pitäisi hel­pot­taa asun­to­jen saa­mista ja tukea yksi­näi­siä enem­män asun­non hank­ki­mi­sessa. Asun­non saa­mi­nen hel­pot­taisi yhteis­kun­taan sitou­tu­mista.

Mikä avuksi?

Asunn­ot­to­muu­den ongelma on val­ta­kun­nal­li­nen, mutta isoissa kau­pun­geissa nais­ten lisään­ty­nyt asunn­ot­to­muus herät­tää eni­ten huolta. Asunn­ot­to­muus voi pahim­mil­laan joh­taa ongel­ma­kier­tee­seen, jota on vai­kea pysäyt­tää. Päih­tei­den ja hyväk­si­käy­tön seu­rauk­sena mie­len­ter­vey­son­gel­mat lisään­ty­vät. Noi­dan­kehä on val­mis.

− Asunn­ot­to­muu­dessa kun­nasta toi­seen tai luu­kulta toi­seen juok­sut­ta­mi­nen saisi vähen­tyä ja tilalle saisi tulla yhteis­vas­tuul­li­suus, toteaa Ruut Hiek­ka­nen.

Kai­kille pitäisi taata oma asunto, koti, josta käsin jokai­nen voi raken­taa elä­määnsä. Jos asia­kas ei pysty tai osaa mak­saa vuo­kraansa, hän tar­vit­see tähän tukea. Asia­kas­läh­töi­syy­dessä on kyse asiak­kaan kuun­te­le­mi­sesta ja välit­tä­mi­sestä. Tar­vi­taan elä­mään val­men­ta­vaa työ­otetta, rin­nalla kul­ki­jaa, ihmistä joka kat­soo sil­miin ja kysyy mitä sinulle tänään kuu­luu. Mutta ensiksi tar­vi­taan asunto.

Minna Hie­tala, Tiina Kivi­mäki, Jenni Lun­dan, Kris­tiina Van­ha­-Jaak­kola, Anita Ikä­valko

sosio­nomi (YAMK) ‑opis­ke­li­jat, Tamk

Merja Sink­ko­nen

kou­lu­tus­pääl­likkö, yli­opet­taja, Tamk