Työnilo voi kadota, jos alituisesti ajautuu kollegansa kanssa törmäyskurssille. Mikä eteen, kun kemiat eivät kohtaa?

 

 

Parem­paa kohti pääs­tään, kun ale­taan hioa koko poru­kan ihmis­suh­de­tai­toja, sanoo psy­ko­logi ja tie­to­kir­jai­lija Tony Dun­der­felt. Eri tem­pe­ra­ment­tien ymmär­tä­mi­nen paran­taa työil­ma­pii­riä.

– Ihmis­suh­de­tai­dot ovat tek­niik­ka­laji. Niissä voi todel­la­kin kehit­tyä, Dun­der­felt vakuut­taa.

Psy­ko­lo­giassa ihmi­sen per­soo­nal­li­suus tava­taan jakaa kol­meen osaan: on roo­li­minä, tem­pe­ra­mentti ja ydin­minä. Roo­li­minä kuvaa ihmi­sen sosi­aa­lista sta­tusta. Sii­hen kuu­lu­vat asema työyh­tei­sössä, kou­lu­tus­tausta ja palk­ka­luokka.

Tem­pe­ra­men­tilla kuva­taan ihmi­sen toi­min­ta­tyy­liä ja luon­teen­piir­teitä. Joku on räis­kyvä ekstro­vertti, toi­nen vetäy­tyvä int­ro­vertti.

Tämä on juuri se taso, joka yleensä tuot­taa rii­dat, sekaan­nuk­set ja vää­rin­kä­si­tyk­set välil­lämme, Dun­der­felt ker­too.

– Joku voi sosi­aa­li­sessa roo­lis­saan olla päi­vä­ko­din joh­taja, mutta tem­pe­ra­men­til­taan int­ro­vertti eli hyvin rau­hal­li­nen ja jopa jah­kai­leva.

– Jos sit­ten työ­pai­kalla jos­sa­kin toi­sessa roo­lissa on teho­kas ja voi­ma­kas­tah­toi­nen ekstro­vertti, tämä voi ottaa yli­val­lan yhtei­sössä, mutta se ei johdu roo­li­mi­nän epä­sel­vyyk­sistä vaan tem­pe­ra­ment­tie­rosta.

Neljä temperamenttia

Tem­pe­ra­men­teil­tamme olemme kaikki tun­ne­tyy­lil­tämme jota­kin puh­taan ekstro­ver­tin ja puh­taan int­ro­ver­tin väli­maas­tosta. Lisäksi meillä on tah­to­tyyli: ase­tumme perus­luon­teel­tamme johon­kin voi­ma­kas­tah­toi­sen ja hyvän­tah­toi­sen skaa­lalla.

Näi­den muut­tu­jien kautta muo­dos­tuu neli­kenttä tem­pe­ra­ment­ti­tyy­leistä.

– Jokai­sen työyh­tei­sön jäse­nen olisi hyvä olla kar­talla siitä, mitä yhdis­tel­mää näistä pää­asial­li­sesti edus­taa. Lisäksi on yhtä tär­keää ymmär­tää, että ympä­rillä on ihmi­siä, jotka voi­vat edus­taa jota­kin aivan toista tem­pe­ra­ment­ti­tyy­liä, sanoo Tony Dun­der­felt.

Mil­lai­sia eri pää­yh­dis­tel­mät ovat? Kar­keasti ottaen hyvän­tah­toi­nen ekstro­vertti on kel­tai­nen: idea­ri­kas innos­tuja, joka hyp­pää aiheesta toi­seen nopeasti. Voi­ma­kas­tah­toi­nen ekstro­vertti on  mää­rä­tie­toi­nen punai­nen ja jopa mus­ta­val­koi­nen ihmi­nen, joka sanoo suo­raan mitä ajat­te­lee. Hän tekee ensin ja poh­tii sit­ten.

Hyvän­tah­toi­nen int­ro­vertti on lem­peän vih­reä ja huo­leh­tiva var­mis­te­lija ja väis­te­li­jä­kin. Voi­ma­kas­tah­toi­nen int­ro­vertti on luo­tet­tava sini­nen ana­lyy­tikko, perus­teel­li­nen asioi­den hoi­taja.

Ydinminän kohtaaminen

Ydin­mi­näksi kut­su­taan sitä, minkä koemme syvim­mäksi iden­ti­tee­tik­semme. Joku voi vaik­kapa todeta, kuinka hän työnsä puo­lesta – eli roo­li­mi­nänsä – puo­lesta jou­tuu teke­mään näin, mutta ”oikeasti” – eli ydin­mi­nänsä mukai­sesti – hän haluaisi tehdä toi­sin.

– Joku voisi vaik­kapa todeta, että kyl­lä­hän las­ten pitäisi saada istua tyy­nyllä eikä tuo­lilla mutta kun meillä on nämä sään­nöt, niin niillä men­nään. Vaikka sisim­mäs­säni eli ydin­mi­näl­täni ajat­te­len toi­sin, Tony Dun­der­felt sanoo.

Ydin­mi­näs­sään jokai­nen meistä kokee ole­vansa fiksu ja ainut­laa­tui­nen. Me myös haluamme tulla kun­nioi­te­tuksi vii­saina, luo­vina ja tai­ta­vina. Ongel­maksi muo­dos­tuu se, että saman­ai­kai­sesti me olemme ydin­mi­näs­sämme hie­man epä­var­moja: olenko minä sit­ten­kään niin fiksu?

Jokaisen pitää kyetä kuuntelemaan toista 30 sekuntia keskeyttämättä.

– Nämä epäi­lyt kum­pua­vat aiem­mista haa­voista, joita olemme saa­neet lap­suu­desta läh­tien sil­loin, kun meitä ei ole kun­nioi­tettu tai kuun­neltu. Kan­namme muka­namme näitä niin kut­sut­tuja skrip­tejä men­nei­syyk­sis­tämme.

Skrip­tit ker­to­vat meille, ettemme aina toimi niin vii­saasti kuin osai­simme ja haluai­simme. Me olemme vail­li­nai­sia – mutta samalla upeita, ydin­mi­nämme muis­tut­taa.

– Toi­sen ihmi­sen ymmär­tä­mi­sessä aut­taa, kun muis­taa, että tuo toi­nen­kin ihmi­nen on minun tavoin vail­li­nai­nen ja haa­voit­tu­vai­nen mutta myös fiksu ja tai­tava.

– Toi­sen ydin­mi­nän arvos­tus – siis se, että näh­dään toi­nen viko­jensa ohi arvok­kaana vaa­tii­kin jo vähän huo­lel­lista asen­noi­tu­mista sil­loin, kun kemiat tem­pe­ra­ment­ti­ta­solla eivät koh­taa. Ei mikään helppo teh­tävä, mutta ei mah­do­ton­kaan.

30 sekunnin sääntö

Yhdeksi tehok­kaim­mista työyh­tei­sön ilma­pii­riä paran­ta­vista tek­nii­koista Tony Dun­der­felt nos­taa 30 sekun­nin sään­nön.

– Jokai­sen pitää kyetä 30 sekun­tia kuun­te­le­maan toista kes­keyt­tä­mättä. Takana on aja­tus siitä, että meiltä ottaa kes­ki­mää­rin puoli minuut­tia ”tulla lin­joille” ja tajuta, mitä toi­nen puhuu.

– Kuun­te­lun aikana sit­ten ehdi­tään kerätä aja­tuk­set ja muis­tut­taa itseämme kai­kessa rai­vos­samme ehkä jopa siitä, että niin, tuo kave­ri­han on sitä vetäy­ty­vää int­ro­vert­ti­tyyp­piä ja minun pitää voi­ma­kas­tah­toi­sena ekstro­vert­tina vähän osata kom­pata häntä. Näin pää­semme koh­taa­maan toi­sen.

Var­sin­kin ekstro­ver­teille tämä sääntö on hyvä, sillä heillä on yleensä koko ajan isot pyö­rät pyö­ri­mässä, Dun­der­felt miet­tii.

– Ekstro­vertti ajat­te­lee, että nyt teh­dään ja hoi­de­taan ja sii­vo­taan ja pan­naan asioi­hin vauh­tia, kun samaan aikaan int­ro­vertti vielä haluaisi vähän kuulla perus­te­luja tai ker­toa omia näke­myk­si­ään, joita ei saa sanot­tua, kun ekstro­vertti jo vyö­ryy innos­tu­neesti eteen­päin.

Huutamalla vai väistämällä?

Me imemme ihmis­suh­tei­demme kautta tauotta toi­min­ta­mal­leja siitä, miten kan­nat­taa käyt­täy­tyä tois­ten ihmis­ten kanssa.

– Joku oppii, että saa asiansa läpi huu­ta­malla tai rai­voa­malla. Hän ei vält­tä­mättä aikui­se­na­kaan tie­dosta sitä, että samalla kun hän saa tah­to­aan läpi, ihmi­set myös pel­kää­vät tai vält­te­le­vät häntä, sanoo Tony Dun­der­felt.

– Kun tämän mal­lin kanssa käve­lee uuteen työyh­tei­söön, siellä voi vas­tassa olla toi­nen huu­taja. Tulee kova kovaa vas­taan, eikä hyvä heilu.

Ei ole oikeita ja vääriä tapoja, emmekä me ihmiset ole joko–tai-olentoja.

Kol­le­galla voi olla vaik­kapa alis­tuva malli ja stra­te­gia­naan olla yli­kiltti ja vält­tää ris­ti­rii­toja.

– Tämän­kal­tai­nen väis­tely ei toimi sekään nyky­työ­elä­mässä, jossa vaa­di­taan tiet­tyä reip­pautta, toi­minta- ja aloi­te­ky­kyä ja osal­lis­tu­mista.

Per­fek­tio­nis­tille taas päi­vä­ko­din arjen vetä­mi­nen huli­noi­neen voi käydä usko­mat­to­man stres­saa­vaksi, ellei hän osaa pääs­tää täy­del­li­syy­den tavoit­te­lus­taan irti. Kyse kui­ten­kin on vain toi­min­ta­mal­lista, eikä totuu­desta siitä, miten asiat pitäisi tehdä. Tätä emme usein tule aja­tel­leeksi.

– Me olemme kovia pro­ji­soi­maan omat mal­limme vaa­ti­muk­siksi toi­sille. Täy­del­li­syy­teen pyr­kivä per­fek­tio­nisti pet­tyy, kun muut eivät ”yritä kun­nolla”, vaikka heillä vain on toi­sen­lai­set toi­min­ta­mal­lit käy­tös­sään.

Kun oppii oman tunne- ja tah­to­tyy­linsä, muis­taa 30 sekun­nin sään­nön ja tajuaa toi­min­ta­mal­linsa ihmis­ten kans­sa­käy­mi­sessä, ollaan jo aika pit­källä. Ja näistä asioista pitää muis­taa puhua myö­tä­tun­nolla ja sydä­mel­li­sesti, Dun­der­felt muis­tut­taa.

– Ei ole oikeita ja vää­riä tapoja, emmekä me ihmi­set ole joko–tai-olentoja. Olemme kaikki kuo­le­vai­sia ja epä­täy­del­li­siä mutta myös fik­suja, luo­via ja tai­ta­via!

Tapio Olli­kai­nen

Lähde: Tony Dun­der­fel­tin kir­jat Kont­to­ri­ke­miaa (2012) ja Tun­nista tem­pe­ra­men­tit (2012).