Työnilo voi kadota, jos alituisesti ajautuu kollegansa kanssa törmäyskurssille. Mikä eteen, kun kemiat eivät kohtaa?

 

 

Parempaa kohti päästään, kun aletaan hioa koko porukan ihmis­suh­de­taitoja, sanoo psykologi ja tieto­kir­jailija Tony Dunderfelt. Eri tempe­ra­menttien ymmär­tä­minen parantaa työil­ma­piiriä.

– Ihmis­suh­de­taidot ovat tekniik­kalaji. Niissä voi todel­lakin kehittyä, Dunderfelt vakuuttaa.

Psyko­lo­giassa ihmisen persoo­nal­lisuus tavataan jakaa kolmeen osaan: on rooliminä, tempe­ra­mentti ja ydinminä. Rooliminä kuvaa ihmisen sosiaa­lista statusta. Siihen kuuluvat asema työyh­tei­sössä, koulu­tus­tausta ja palkka­luokka.

Tempe­ra­men­tilla kuvataan ihmisen toimin­ta­tyyliä ja luonteen­piir­teitä. Joku on räiskyvä ekstro­vertti, toinen vetäytyvä intro­vertti.

Tämä on juuri se taso, joka yleensä tuottaa riidat, sekaan­nukset ja väärin­kä­si­tykset välil­lämme, Dunderfelt kertoo.

– Joku voi sosiaa­li­sessa roolissaan olla päivä­kodin johtaja, mutta tempe­ra­men­tiltaan intro­vertti eli hyvin rauhal­linen ja jopa jahkaileva.

– Jos sitten työpai­kalla jossakin toisessa roolissa on tehokas ja voima­kas­tah­toinen ekstro­vertti, tämä voi ottaa ylivallan yhtei­sössä, mutta se ei johdu rooli­minän epäsel­vyyk­sistä vaan tempe­ra­ment­tie­rosta.

Neljä temperamenttia

Tempe­ra­men­teil­tamme olemme kaikki tunne­tyy­lil­tämme jotakin puhtaan ekstro­vertin ja puhtaan intro­vertin välimaas­tosta. Lisäksi meillä on tahto­tyyli: asetumme perus­luon­teel­tamme johonkin voima­kas­tah­toisen ja hyvän­tah­toisen skaalalla.

Näiden muuttujien kautta muodostuu nelikenttä tempe­ra­ment­ti­tyy­leistä.

– Jokaisen työyh­teisön jäsenen olisi hyvä olla kartalla siitä, mitä yhdis­telmää näistä pääasial­li­sesti edustaa. Lisäksi on yhtä tärkeää ymmärtää, että ympärillä on ihmisiä, jotka voivat edustaa jotakin aivan toista tempe­ra­ment­ti­tyyliä, sanoo Tony Dunderfelt.

Millaisia eri pääyh­dis­telmät ovat? Karkeasti ottaen hyvän­tah­toinen ekstro­vertti on keltainen: idearikas innostuja, joka hyppää aiheesta toiseen nopeasti. Voima­kas­tah­toinen ekstro­vertti on  määrä­tie­toinen punainen ja jopa musta­val­koinen ihminen, joka sanoo suoraan mitä ajattelee. Hän tekee ensin ja pohtii sitten.

Hyvän­tah­toinen intro­vertti on lempeän vihreä ja huolehtiva varmis­telija ja väiste­li­jäkin. Voima­kas­tah­toinen intro­vertti on luotettava sininen analyy­tikko, perus­teel­linen asioiden hoitaja.

Ydinminän kohtaaminen

Ydinmi­näksi kutsutaan sitä, minkä koemme syvim­mäksi identi­tee­tik­semme. Joku voi vaikkapa todeta, kuinka hän työnsä puolesta – eli rooli­mi­nänsä – puolesta joutuu tekemään näin, mutta ”oikeasti” – eli ydinmi­nänsä mukai­sesti – hän haluaisi tehdä toisin.

– Joku voisi vaikkapa todeta, että kyllähän lasten pitäisi saada istua tyynyllä eikä tuolilla mutta kun meillä on nämä säännöt, niin niillä mennään. Vaikka sisim­mässäni eli ydinmi­nältäni ajattelen toisin, Tony Dunderfelt sanoo.

Ydinmi­nässään jokainen meistä kokee olevansa fiksu ja ainut­laa­tuinen. Me myös haluamme tulla kunnioi­te­tuksi viisaina, luovina ja taitavina. Ongel­maksi muodostuu se, että saman­ai­kai­sesti me olemme ydinmi­näs­sämme hieman epävarmoja: olenko minä sittenkään niin fiksu?

Jokaisen pitää kyetä kuuntelemaan toista 30 sekuntia keskeyttämättä.

– Nämä epäilyt kumpuavat aiemmista haavoista, joita olemme saaneet lapsuu­desta lähtien silloin, kun meitä ei ole kunnioi­tettu tai kuunneltu. Kannamme mukanamme näitä niin kutsuttuja skriptejä mennei­syyk­sis­tämme.

Skriptit kertovat meille, ettemme aina toimi niin viisaasti kuin osaisimme ja haluai­simme. Me olemme vailli­naisia – mutta samalla upeita, ydinmi­nämme muistuttaa.

– Toisen ihmisen ymmär­tä­mi­sessä auttaa, kun muistaa, että tuo toinenkin ihminen on minun tavoin vailli­nainen ja haavoit­tu­vainen mutta myös fiksu ja taitava.

– Toisen ydinminän arvostus – siis se, että nähdään toinen vikojensa ohi arvok­kaana vaatiikin jo vähän huolel­lista asennoi­tu­mista silloin, kun kemiat tempe­ra­ment­ti­ta­solla eivät kohtaa. Ei mikään helppo tehtävä, mutta ei mahdo­tonkaan.

30 sekunnin sääntö

Yhdeksi tehok­kaim­mista työyh­teisön ilmapiiriä paran­ta­vista teknii­koista Tony Dunderfelt nostaa 30 sekunnin säännön.

– Jokaisen pitää kyetä 30 sekuntia kuunte­lemaan toista keskeyt­tä­mättä. Takana on ajatus siitä, että meiltä ottaa keski­määrin puoli minuuttia ”tulla linjoille” ja tajuta, mitä toinen puhuu.

– Kuuntelun aikana sitten ehditään kerätä ajatukset ja muistuttaa itseämme kaikessa raivos­samme ehkä jopa siitä, että niin, tuo kaverihan on sitä vetäy­tyvää intro­vert­ti­tyyppiä ja minun pitää voima­kas­tah­toisena ekstro­verttina vähän osata kompata häntä. Näin pääsemme kohtaamaan toisen.

Varsinkin ekstro­ver­teille tämä sääntö on hyvä, sillä heillä on yleensä koko ajan isot pyörät pyöri­mässä, Dunderfelt miettii.

– Ekstro­vertti ajattelee, että nyt tehdään ja hoidetaan ja siivotaan ja pannaan asioihin vauhtia, kun samaan aikaan intro­vertti vielä haluaisi vähän kuulla perus­teluja tai kertoa omia näkemyk­siään, joita ei saa sanottua, kun ekstro­vertti jo vyöryy innos­tu­neesti eteenpäin.

Huutamalla vai väistämällä?

Me imemme ihmis­suh­tei­demme kautta tauotta toimin­ta­malleja siitä, miten kannattaa käyttäytyä toisten ihmisten kanssa.

– Joku oppii, että saa asiansa läpi huuta­malla tai raivoa­malla. Hän ei välttä­mättä aikui­se­nakaan tiedosta sitä, että samalla kun hän saa tahtoaan läpi, ihmiset myös pelkäävät tai vältte­levät häntä, sanoo Tony Dunderfelt.

– Kun tämän mallin kanssa kävelee uuteen työyh­teisöön, siellä voi vastassa olla toinen huutaja. Tulee kova kovaa vastaan, eikä hyvä heilu.

Ei ole oikeita ja vääriä tapoja, emmekä me ihmiset ole joko–tai-olentoja.

Kolle­galla voi olla vaikkapa alistuva malli ja strate­gianaan olla ylikiltti ja välttää risti­riitoja.

– Tämän­kal­tainen väistely ei toimi sekään nykytyö­elä­mässä, jossa vaaditaan tiettyä reippautta, toiminta- ja aloite­kykyä ja osallis­tu­mista.

Perfek­tio­nis­tille taas päivä­kodin arjen vetäminen hulinoineen voi käydä uskomat­toman stres­saa­vaksi, ellei hän osaa päästää täydel­li­syyden tavoit­te­lustaan irti. Kyse kuitenkin on vain toimin­ta­mal­lista, eikä totuu­desta siitä, miten asiat pitäisi tehdä. Tätä emme usein tule ajatel­leeksi.

– Me olemme kovia proji­soimaan omat mallimme vaati­muk­siksi toisille. Täydel­li­syyteen pyrkivä perfek­tio­nisti pettyy, kun muut eivät ”yritä kunnolla”, vaikka heillä vain on toisen­laiset toimin­ta­mallit käytössään.

Kun oppii oman tunne- ja tahto­tyy­linsä, muistaa 30 sekunnin säännön ja tajuaa toimin­ta­mal­linsa ihmisten kanssa­käy­mi­sessä, ollaan jo aika pitkällä. Ja näistä asioista pitää muistaa puhua myötä­tun­nolla ja sydämel­li­sesti, Dunderfelt muistuttaa.

– Ei ole oikeita ja vääriä tapoja, emmekä me ihmiset ole joko – tai-olentoja. Olemme kaikki kuole­vaisia ja epätäy­del­lisiä mutta myös fiksuja, luovia ja taitavia!

Tapio Ollikainen

Lähde: Tony Dunder­feltin kirjat Kontto­ri­kemiaa (2012) ja Tunnista tempe­ra­mentit (2012).