Anniina Lahtinen halusi tutkia suomalaisen yhteiskunnan huono-osaisuutta tilanteessa, jossa ruoka-apu on vakiintunut kiinteäksi osaksi katukuvaa. Talentian ammattieettisen lautakunnan etiikkapalkinto luovutettiin syyskuussa.

 

 

Vasti­kään Helsinkiin muut­ta­nut Anniina Lahtinen saa­puu haas­tat­te­luun Oodi-kir­jas­toon työ­päi­vänsä jäl­keen. Juttukuvien otta­mi­nen kerää kat­seita toi­silta kir­jas­to­vie­rai­li­joilta, valo­ku­vauk­sen jäl­keen istumme alas puun­tuok­sui­sen kes­kus­ta­kir­jas­ton toi­sessa kerroksessa.

Onnittelut Talentian etiik­ka­pal­kin­non joh­dosta! Miten rea­goit voittoon?

– Totta puhuen en ollut tie­toi­nen ilmoit­tau­tu­mi­ses­tani ennen kuin minulle ker­rot­tiin voi­tosta, Anniina Lahtinen naurahtaa.

– Palkinnon saa­mi­nen tun­tui tie­tysti hyvältä, ja se hui­pensi tut­ki­mus­pro­ses­sini tun­nus­tuk­seen siitä, että vai­van­näkö oli kannattanut.

Jyväskylän ammat­ti­kor­kea­kou­lusta val­mis­tu­neen Lahtisen opin­näy­te­työ Hyvinvointiyhteiskunnan häpeä käsit­te­lee ruoka-apuun liit­ty­vää stig­maa. Kirjallisuuskatsauksena toteu­te­tussa työssä koot­tiin yhteen koke­muk­sia ruoka-avun saa­jien koke­masta stig­ma­ti­soin­nista ase­mansa vuoksi.

Leipäjonot eivät ole enää pelkkä lama-ajan väliai­kais­rat­kaisu, ja ruoka-avun tar­joa­mi­nen vapaa­eh­tois­voi­min voi­daan tul­kita jopa hyvin­voin­ti­val­tion epäonnistumisena.

Apu vas­taa aitoon tar­pee­seen, ja se ote­taan kii­tol­li­sena vas­taan, mutta samalla herää kysy­mys siitä, kenen vas­tuulla nälän tor­ju­mi­nen ensi­kä­dessä olisi ollut. Kun yhteis­kun­nassa käy­dään saman­ai­kai­sesti kes­kus­te­lua avun­saa­jien ansait­se­vuu­desta ja asen­teet huono-osai­sia koh­taan kove­ne­vat, nousee aihe entis­tä­kin tärkeämmäksi.

Stigma ­synnyttää ihmisessä voimakasta psyykkistä kuormitusta, joka vie voimavaroja.

Stigman käsite pur­kau­tuu opin­näy­te­työssä häpeän tun­te­muk­siksi, joilla on olen­nai­nen vai­ku­tus ihmi­sen iden­ti­teet­tiin. Häpeä on sosi­aa­li­nen tunne, joka nousee sel­lai­sesta tul­kin­nasta, että oma ulko­näkö tai käy­tös poik­keaa kir­joi­te­tuista tai kir­joit­ta­mat­to­mista yhtei­sön säännöistä.

Kyse on siis eri­tyi­sesti yksi­lön ase­masta oman yhtei­sönsä sisällä, ja ruoka-avun vas­taa­not­ta­jat koke­vat oman sijoit­tu­mi­sensa hie­rar­kiassa usein alhai­sena. Stigman koke­muk­siin voi liit­tyä ste­reo­ty­pioita, ennak­ko­luu­loja ja syr­jin­tää. Merkittävin stig­man vai­ku­tus yksi­löön on voi­ma­kas psyyk­ki­nen kuor­mi­tus, joka kit­kee voimavaroja.

– Suurimpia häpeän koke­muk­sia tus­kin edes löy­tää ruo­ka­jo­noista: nämä ihmi­set eivät sinne asti jaksa tai keh­taa tulla, Anniina Lahtinen sanoo.

Asenteen ja järjestelyiden muutos vähentää leimaantumista

Yhteiskunnassa val­lit­see ste­reo­tyyp­pi­siä käsi­tyk­siä siitä, mil­lai­sia ruoka-apuun hakeu­tu­vien ihmis­ten aja­tel­laan ole­van, mikä pahen­taa avun haki­jan lei­mau­tu­mi­sen pelkoa.

Ulkopuolisuuden koke­muk­seen voi­daan kui­ten­kin vai­kut­taa niin ruo­hon­juu­ri­ta­solla kuin yhteis­kun­nal­li­ses­ti­kin. Ruokapankin vuo­ro­nu­me­ro­sys­teemi hel­pot­taa omalla nimellä esiin­ty­mi­seen liit­ty­vää epä­mu­ka­vuutta; viih­tyisä sisus­tus ja ter­veel­li­nen ruo­ka­kas­sin sisältö osoit­ta­vat arvos­tusta avun haki­jaa kohtaan.

Toisaalta monet stig­maa aiheut­ta­vat teki­jät tule­vat ruoka-avun ulko­puo­lelta. Yhteiskunnan ja median vaa­ti­muk­set yksi­lön riip­pu­mat­to­muu­desta stig­ma­ti­soi­vat avun hake­mista. Suomalainen pro­tes­tant­ti­nen työ­etiikka voi vah­vis­taa nöy­ryy­tyk­sen tun­teita. Asenneilmapiiriin vai­kut­ta­mi­nen yhteis­kun­nan tasolla on vai­keaa, mutta mah­dol­lista pie­nin aske­lin – ei ole yhden­te­ke­vää, millä tavalla yksit­täi­nen päät­täjä puhuu ruoka-avusta

Aiheen käsit­tely sai Anniina Lahtisen poh­ti­maan myös omia mie­li­pi­tei­tään ruoka-avusta.

– Vaikka lei­pä­jo­no­jen taus­talla on hyviä inhi­mil­li­siä arvoja, on aihetta tar­kas­tel­tava myös kriit­ti­sesti eten­kin nyt, kun nämä käy­tän­nöt ovat vakiin­tu­massa yhä enem­män ja enem­män osaksi yhteis­kun­taa, toteaa Lahtinen.

Hänen mie­les­tään ruoka-avun rin­nalla oli­si­kin tär­keää pitää kiinni muista tuki­muo­doista ja var­mis­taa, ettei nii­den tar­jonta heikenny.

Leipäjonot eivät ole enää pelkkä lama-ajan väliaikaisratkaisu.

Opinnäytetyössä poh­di­taan häpeän koke­mus­ten lie­ven­tä­mistä osal­lis­tu­mi­sen kei­noin. Lahtisen mie­lestä osal­lis­tu­mi­nen tulisi ymmär­tää koko­nais­val­tai­sem­min kuin satun­nai­sena läs­nä­olona ruo­ka­kas­si­tal­koissa. Osallisuus kään­tyy hel­posti vel­vol­li­suu­deksi, mikä voi epä­toi­vo­tusti joh­taa vas­tik­keel­li­seen järjestelmään.

– Kaiken kaik­ki­aan kyseessä ei ole ihan­teel­li­sin tapa aut­taa yhteis­kun­nan köy­hiä. Itse pitäi­sin tavoi­tel­ta­vana, että hyvän­te­ke­väi­syys­pe­rus­tai­sesta ruoka-avusta ei enää oltaisi riip­pu­vai­sia, hän pohtii.

Opinnäytetyön kir­joit­ta­mi­nen oli tus­kaisa syn­ny­tys­pro­sessi, mutta samalla häm­mäs­tyt­tä­vän muka­vaa ja antoi­saa. Työ tuli teh­tyä nopealla aika­tau­lulla kotona oman kir­joi­tus­pöy­dän ääressä.

Ammattijärjestö Talentian ammat­tieet­ti­nen lau­ta­kunta antoi Lahtiselle kii­tosta huo­lel­li­sesta ana­lyy­sista. Lautakunta kuvai­lee opin­näy­te­työtä hyvin hal­li­tuksi ja sel­keäksi koko­nai­suu­deksi, jossa eet­ti­nen ja käy­tän­nöl­li­nen näkö­kulma kul­kee mukana alusta lop­puun. Ruoka-apuun liit­ty­vää stig­maa on käsi­telty ihmi­sar­von ja sosi­aa­lis­ten oikeuk­sien näkö­kul­masta monipuolisesti.

– Työ sel­kiyt­tää amma­til­li­sia arvoja ja sitä, miten ruoka-apuun liit­tyvä raken­teel­li­nen eriar­voi­suus yksi­löl­lis­te­tään hen­ki­lö­koh­tai­seksi osaa­mat­to­muu­deksi ja miten tällä tul­kin­nalla on yhteys sosi­aa­li­po­liit­ti­siin aate­vir­tauk­siin, sanoo Talentian työ­elä­mäyk­si­kön eri­tyis­asian­tun­tija ja ammat­tieet­ti­sen lau­ta­kun­nan sih­teeri Alpo Heikkinen.

Ella Rantanen