Lähes kaikki ilman huoltajaa turvapaikan hakijoiksi Suomeen tulleet lapset ja nuoret ovat salakuljettajien tuomia.

 

Kun lapsi on saa­pu­nut maa­han, sala­kul­jet­taja usein opas­taa hänelle tien polii­sin luokse ja ker­too, kuinka tulee toi­mia. Lap­sen esi­tet­tyä polii­sille tur­va­paik­ka­pyyn­nön, poliisi toi­mit­taa hänet sii­hen alai­käis­ten tur­va­pai­kan­ha­ki­joi­den ryh­mä­ko­tiin, jossa on tilaa. Sata­kieli on yksi näistä.

Sata­kie­len seit­se­män­paik­kai­nen ryh­mä­koti sijait­see taval­li­sessa ker­ros­ta­lossa. Siellä ele­tään nor­maa­lia suo­ma­laista per­hear­kea kaik­kia kult­tuu­reja kun­nioit­taen. Suu­rin osa asuk­kaista on 14−17-vuotiaita.
Ruoka-aikoina kokoon­nu­taan syö­mään ison pöy­dän ääreen tila­vaan olo­huo­nee­seen, jossa vie­te­tään muu­ten­kin yhtei­siä het­kiä, pela­taan lau­ta­pe­lejä tai kat­so­taan tele­vi­siota. Ryh­mä­ko­dissa työs­ken­te­lee yhdek­sän sosi­aali– ja ter­vey­sa­lan ammattilaista.

Ryh­mä­ko­tiin tul­les­saan lapsi tai nuori ei yleensä osaa vielä suo­men kieltä. Tulk­kia käy­te­tään vain viral­li­sem­missa asioissa, mutta arjessa on sel­viy­dyt­tävä pää­osin muu­ten. Sata­kie­lessä työs­ken­te­lee muu­tama darin­kie­li­nen työn­te­kijä, mikä aut­taa suu­resti darin­kie­li­siä nuoria.

− Yleensä nuo­ret oppi­vat kui­ten­kin suo­men kie­len usko­mat­to­man nopeasti ver­rat­tuna aikui­siin, sanoo ryh­mä­ko­din sosi­aa­lioh­jaaja Salla Kor­ho­nen.
Ryh­mä­ko­dissa ele­tään mah­dol­li­sim­man nor­maa­lia per­hear­kea. Nuo­ret saa­vat liik­kua vapaasti kau­pun­gilla ja käydä har­ras­tuk­sis­saan.  Heillä on ilmoi­tus­vel­vol­li­suus liik­ku­mi­sis­taan ja kotiin­tu­loa­jat. Kou­lun­käynti aut­taa nuorta sopeu­tu­maan nopeasti, sillä tur­va­pai­kan­ha­ki­jat pää­se­vät Tam­pe­reella val­mis­ta­vaan ope­tuk­seen var­sin pian ryh­mä­ko­tiin saavuttuaan.

Uhkana käännytys

Kaik­kien ryh­mä­ko­din asuk­kai­den elä­mää var­jos­taa epä­tie­toi­suus siitä, saa­vatko he oleskeluluvan.
Kor­ho­sen mukaan tämä hei­jas­tuu ryh­mä­ko­din arkeen, sillä osalla nuo­rista on psyyk­kistä oirei­lua. Koti­maasta läh­dön ja pako­mat­kan kipeät muis­tot ovat vielä tuo­reita. Lisäksi nuori voi kan­taa mie­lensä päällä ras­kaita asioita ja salai­suuk­sia­kin, sillä suku­lai­set tai sala­kul­jet­taja ovat saat­ta­neet kiel­tää häntä ker­to­masta asioi­taan kenellekään.

− Nuori ei tiedä, kenelle voi ker­toa, jos hänellä on paha olo tai epä­tie­toi­suutta omasta tilanteestaan.
Ras­kainta ryh­mä­ko­din ohjaa­jan työssä on Kor­ho­sen mie­lestä se, jos nuori saa oles­ke­lu­lu­pa­ha­ke­muk­seensa kiel­tei­sen pää­tök­sen. Ohjaa­jan teh­tä­vänä on sei­soa viran­omai­sen pää­tök­sen takana, mutta samalla hänen on huo­leh­dit­tava nuo­ren hyvin­voin­nista ja tuet­tava häntä kai­kin keinoin.

Kaikkien ryhmäkodin asukkaiden elämää varjostaa epätietoisuus siitä, saavatko he oleskeluluvan. 

Edus­taja voi valit­taa pää­tök­sestä hal­linto-oikeu­teen, mutta jos nuori on aiem­min hake­nut tur­va­paik­kaa toi­sesta EU-maasta, kään­ny­tys voi­daan panna toi­meen nopeas­ti­kin. Kor­ho­sen mukaan pal­kit­se­vinta ohjaa­jan työ on sil­loin, kun nuori saa­puu ryhmäkotiin
ja ohjaaja saa olla luo­massa nuo­relle ensi­vai­ku­tel­maa suo­ma­lai­sesta yhteis­kun­nasta. Ohjaaja voi viedä hänet vaikka sau­naan tai teatteriin.
− Se on minusta hieno juttu ja antaa mah­dol­li­suu­den yksi­löl­li­seen kans­sa­käy­mi­seen nuor­ten kanssa.

Hatut ja Myssyt

Markku Hok­ka­nen työs­ken­te­lee ohjaa­jana Sata­kie­len per­he­ryh­mä­ko­dissa, joka sijait­see kau­niissa van­hassa talossa. Kun nuori muut­taa per­he­ryh­mä­ko­tiin, hänelle jär­jes­te­tään läm­min vas­taan­otto: huone on lai­tettu val­miiksi ja sän­gyllä odot­taa oma nalle, ter­ve­tu­liais­pa­ketti ja ‑kortti.
− Nuo­relle anne­taan aikaa rau­hassa seu­railla elä­mää, mutta samalla hänet yri­te­tään saada mukaan kaik­kiin tou­hui­hin, Hok­ka­nen kertoo.

Kai­killa nuo­rilla on kaksi omaoh­jaa­jaa. Hok­ka­nen sanoo, että omaoh­jaa­jan tär­kein teh­tävä on raken­taa nuo­reen luot­ta­muk­sel­li­nen suhde ja viet­tää tämän kanssa aikaa mah­dol­li­sim­man pal­jon. Nuo­relle etsi­tään hänen toi­vei­densa mukai­sia har­ras­tuk­sia. Ohjaa­ja­työn yti­messä on tukea nuorta kotou­tu­mi­sessa hänen kotou­tu­mis­suun­ni­tel­mansa mukaan.

Per­he­ryh­mä­ko­din asuk­kaat on jaettu Hat­tui­hin ja Mys­syi­hin. Mys­syt ovat alle 17-vuo­tiaita ja talon ruo­ka­huol­lossa. Hatut ovat täyt­tä­neet 17 vuotta ja asu­vat itse­näi­sellä puo­lella omissa huo­neis­saan. He saa­vat työ­mark­ki­na­tu­kea, jolla hank­ki­vat itse ruo­kansa ja opet­te­le­vat ohjaa­jan tuella itse­näistä talou­den­hoi­toa ja ruoan lait­toa omassa keittiössä.

Nuo­ret osal­lis­tu­vat talon asioi­den suun­nit­te­luun. Ker­ran kuu­kau­dessa pidet­tä­vässä talo­ko­kouk­sessa he saa­vat esit­tää toi­vei­taan, jotka kos­ke­vat muun muassa har­ras­tuk­sia, ret­kiä, lomien viet­toa tai vaik­kapa talon ruokalistaa.
− Nuor­ten on hyvä ymmär­tää, että he voi­vat itse vai­kut­taa asioi­hin, Hok­ka­nen sanoo.

Joillakin nuorilla traumaattiset kokemukset kotimaassa tai pakomatkalla saattavat vaikeuttaa keskitty-

mistä ja oppimista.

Elämä ilman omaa perhettä

Koska nuor­ten kou­lu­tus­taus­toissa on pal­jon eroja, yri­te­tään jokai­selle löy­tää heti sopiva opin­to­polku. Suo­ma­lai­nen kou­lu­tus­jär­jes­telmä voi näyt­tää nuo­rista seka­valta, ja Hokkasen
mukaan hei­dän tavoit­teensa saat­ta­vat olla epä­rea­lis­ti­sia. Monesti he halua­vat mah­dol­li­sim­man pian ammat­tiin, ja heille tulee usein yllä­tyk­senä se, kuinka pit­kään meillä joutuu
opis­ke­le­maan sen eteen. Kaikki läh­te­vät kui­ten­kin aamui­sin innok­kaasti kouluun.

Joil­la­kin nuo­rilla trau­maat­ti­set koke­muk­set koti­maassa tai pako­mat­kalla saat­ta­vat vai­keut­taa kes­kit­ty­mistä ja oppi­mista, jol­loin kou­luun läh­tö­kin saat­taa olla vai­keaa. Yleensä nuo­ret nou­dat­ta­vat Sata­kie­len sään­töjä ja pitä­vät kiinni sopi­muk­sista. Par­hai­ten ris­ti­rii­ta­ti­lan­teita rat­ko­taan kes­kus­te­le­malla. Jos sekään ei auta, voi­daan nuo­relta rajoit­taa bus­si­kor­tin käyt­töä tai lomamatkoja.

− Jois­sa­kin kult­tuu­reissa 16-vuo­ti­aat pojat kat­so­taan täy­si­val­tai­siksi mie­hiksi, ja jos­kus tästä asiasta nousee erimielisyyksiä.

Per­hee­nyh­dis­tä­mis­asia näkyy per­he­ryh­mä­ko­din arjessa. Lähes kai­killa on huoli per­hees­tään, ja per­hee­nyh­dis­tä­mistä kos­ke­van pää­tök­sen odot­telu on nuo­relle ras­kasta aikaa. Epä­tie­toi­suus aiheut­taa unet­to­muutta, ja nuori on her­mos­tu­nut ja äreä.

Jokai­nen nuori toi­voo saa­vansa per­heensä tänne, mutta he saa­vat vähi­tel­len kuulla pus­ka­ra­dion kautta, että se on nykyi­sin hyvin vai­keaa. Ohjaa­jan teh­tä­vänä on loh­dut­taa ja kan­nus­taa nuo­ria elä­mässä eteen­päin ilman oman per­heen tukea.
− Osa lap­sis­ta­han ei koti­maasta läh­ties­sään tiedä, mihin maa­han on menossa. Ne, jotka pää­se­vät Suo­meen asti, ovat tosi onnek­kaita, koska Suo­messa ja Sata­kie­lessä heistä huo­leh­di­taan hyvin, Hok­ka­nen sanoo.

Iita Ket­tu­nen