Lähes kaikki ilman huoltajaa turvapaikan hakijoiksi Suomeen tulleet lapset ja nuoret ovat salakuljettajien tuomia.

 

Kun lap­si on saa­punut maa­han, salakul­jet­ta­ja usein opas­taa hänelle tien poli­isin luokse ja ker­too, kuin­ka tulee toimia. Lapsen esitet­tyä poli­isille tur­va­paikkapyyn­nön, poli­isi toimit­taa hänet siihen alaikäis­ten tur­va­paikan­hak­i­joiden ryh­mäkoti­in, jos­sa on tilaa. Satakieli on yksi näistä.

Satakie­len seit­semän­paikkainen ryh­mäkoti sijait­see taval­lises­sa ker­rostalos­sa. Siel­lä eletään nor­maalia suo­ma­laista per­hear­kea kaikkia kult­tuure­ja kun­nioit­taen. Suurin osa asukkaista on 14−17-vuotiaita.
Ruo­ka-aikoina kokoon­nu­taan syömään ison pöy­dän ääreen tilavaan olo­huoneeseen, jos­sa vietetään muutenkin yhteisiä het­k­iä, pelataan lau­tapele­jä tai kat­so­taan tele­vi­sio­ta. Ryh­mäkodis­sa työsken­telee yhdek­sän sosi­aali– ja ter­veysalan ammat­ti­laista.

Ryh­mäkoti­in tul­lessaan lap­si tai nuori ei yleen­sä osaa vielä suomen kieltä. Tulkkia käytetään vain viral­lisem­mis­sa asiois­sa, mut­ta arjes­sa on selviy­dyt­tävä pääosin muuten. Satakielessä työsken­telee muu­ta­ma darinkieli­nen työn­tek­i­jä, mikä aut­taa suuresti darinkielisiä nuo­ria.

− Yleen­sä nuoret oppi­vat kuitenkin suomen kie­len usko­mat­toman nopeasti ver­rat­tuna aikuisi­in, sanoo ryh­mäkodin sosi­aalio­h­jaa­ja Sal­la Korho­nen.
Ryh­mäkodis­sa eletään mah­dol­lisim­man nor­maalia per­hear­kea. Nuoret saa­vat liikkua vapaasti kaupungilla ja käy­dä har­ras­tuk­sis­saan.  Heil­lä on ilmoi­tusvelvol­lisu­us liikku­mi­sis­taan ja koti­in­tu­loa­jat. Koulunkäyn­ti aut­taa nuor­ta sopeu­tu­maan nopeasti, sil­lä tur­va­paikan­hak­i­jat pää­sevät Tam­pereel­la valmis­tavaan opetuk­seen varsin pian ryh­mäkoti­in saavut­tuaan.

Uhkana käännytys

Kaikkien ryh­mäkodin asukkaiden elämää var­jostaa epäti­etoisu­us siitä, saa­vatko he oleskelu­lu­van.
Korho­sen mukaan tämä hei­jas­tuu ryh­mäkodin arkeen, sil­lä osal­la nuorista on psyykkistä oireilua. Koti­maas­ta lähdön ja pako­matkan kipeät muis­tot ovat vielä tuor­e­i­ta. Lisäk­si nuori voi kan­taa mie­len­sä pääl­lä raskai­ta asioi­ta ja salaisuuk­si­akin, sil­lä suku­laiset tai salakul­jet­ta­ja ovat saat­ta­neet kieltää hän­tä ker­tomas­ta asioitaan kenellekään.

− Nuori ei tiedä, kenelle voi ker­toa, jos hänel­lä on paha olo tai epäti­etoisu­ut­ta omas­ta tilanteestaan.
Raskain­ta ryh­mäkodin ohjaa­jan työssä on Korho­sen mielestä se, jos nuori saa oleskelulu­pa­hake­muk­seen­sa kiel­teisen päätök­sen. Ohjaa­jan tehtävänä on seisoa vira­nomaisen päätök­sen takana, mut­ta samal­la hänen on huole­hdit­ta­va nuoren hyv­in­voin­nista ja tuet­ta­va hän­tä kaikin keinoin.

Kaikkien ryhmäkodin asukkaiden elämää varjostaa epätietoisuus siitä, saavatko he oleskeluluvan. 

Edus­ta­ja voi valit­taa päätök­ses­tä hallinto-oikeu­teen, mut­ta jos nuori on aiem­min hak­enut tur­va­paikkaa tois­es­ta EU-maas­ta, kään­ny­tys voidaan pan­na toimeen nopeastikin. Korho­sen mukaan palk­it­sev­in­ta ohjaa­jan työ on sil­loin, kun nuori saa­puu ryh­mäkoti­in
ja ohjaa­ja saa olla luo­mas­sa nuorelle ensi­vaikutel­maa suo­ma­lais­es­ta yhteiskun­nas­ta. Ohjaa­ja voi viedä hänet vaik­ka saunaan tai teat­teri­in.
− Se on minus­ta hieno jut­tu ja antaa mah­dol­lisu­u­den yksilöl­liseen kanssakäymiseen nuorten kanssa.

Hatut ja Myssyt

Markku Hokka­nen työsken­telee ohjaa­jana Satakie­len per­heryh­mäkodis­sa, joka sijait­see kau­ni­is­sa van­has­sa talos­sa. Kun nuori muut­taa per­heryh­mäkoti­in, hänelle jär­jestetään läm­min vas­taan­ot­to: huone on laitet­tu valmi­ik­si ja sängyl­lä odot­taa oma nalle, ter­ve­tu­li­ais­paket­ti ja ‑kort­ti.
− Nuorelle annetaan aikaa rauhas­sa seu­rail­la elämää, mut­ta samal­la hänet yritetään saa­da mukaan kaikki­in touhui­hin, Hokka­nen ker­too.

Kaikil­la nuo­ril­la on kak­si omao­h­jaa­jaa. Hokka­nen sanoo, että omao­h­jaa­jan tärkein tehtävä on rak­en­taa nuoreen luot­ta­muk­selli­nen suhde ja viet­tää tämän kanssa aikaa mah­dol­lisim­man paljon. Nuorelle etsitään hänen toivei­den­sa mukaisia har­ras­tuk­sia. Ohjaa­jatyön ytimessä on tukea nuor­ta kotou­tu­mises­sa hänen kotou­tu­mis­su­un­nitel­mansa mukaan.

Per­heryh­mäkodin asukkaat on jaet­tu Hat­tui­hin ja Myssy­i­hin. Myssyt ovat alle 17-vuo­ti­ai­ta ja talon ruokahuol­los­sa. Hatut ovat täyt­täneet 17 vuot­ta ja asu­vat itsenäisel­lä puolel­la omis­sa huoneis­saan. He saa­vat työ­markki­natukea, jol­la han­kki­vat itse ruokansa ja opet­tel­e­vat ohjaa­jan tuel­la itsenäistä talouden­hoitoa ja ruoan lait­toa omas­sa keit­tiössä.

Nuoret osal­lis­tu­vat talon asioiden suun­nit­telu­un. Ker­ran kuukaudessa pidet­tävässä talokok­ouk­ses­sa he saa­vat esit­tää toiveitaan, jot­ka koske­vat muun muas­sa har­ras­tuk­sia, retk­iä, lomien viet­toa tai vaikka­pa talon ruokalis­taa.
− Nuorten on hyvä ymmärtää, että he voivat itse vaikut­taa asioi­hin, Hokka­nen sanoo.

Joillakin nuorilla traumaattiset kokemukset kotimaassa tai pakomatkalla saattavat vaikeuttaa keskitty-

mistä ja oppimista.

Elämä ilman omaa perhettä

Kos­ka nuorten koulu­tus­taus­tois­sa on paljon ero­ja, yritetään jokaiselle löytää heti sopi­va opin­topolku. Suo­ma­lainen koulu­tusjär­jestelmä voi näyt­tää nuorista sekaval­ta, ja Hokkasen
mukaan hei­dän tavoit­teen­sa saat­ta­vat olla epäre­al­is­tisia. Mon­esti he halu­a­vat mah­dol­lisim­man pian ammat­ti­in, ja heille tulee usein yllä­tyk­senä se, kuin­ka pitkään meil­lä joutuu
opiskele­maan sen eteen. Kaik­ki lähtevät kuitenkin aamuisin innokkaasti koulu­un.

Joil­lakin nuo­ril­la trau­maat­tiset koke­muk­set koti­maas­sa tai pako­matkalla saat­ta­vat vaikeut­taa keskit­tymistä ja oppimista, jol­loin koulu­un lähtökin saat­taa olla vaikeaa. Yleen­sä nuoret nou­dat­ta­vat Satakie­len sään­töjä ja pitävät kiin­ni sopimuk­sista. Parhait­en ris­tiri­itati­lantei­ta ratko­taan keskustele­mal­la. Jos sekään ei auta, voidaan nuorelta rajoit­taa bus­siko­rtin käyt­töä tai loma­matko­ja.

− Jois­sakin kult­tuureis­sa 16-vuo­ti­aat pojat kat­so­taan täy­si­val­taisik­si miehik­si, ja joskus tästä asi­as­ta nousee erim­ielisyyk­siä.

Per­heeny­hdis­tämisa­s­ia näkyy per­heryh­mäkodin arjes­sa. Läh­es kaikil­la on huoli per­heestään, ja per­heeny­hdis­tämistä koske­van päätök­sen odot­telu on nuorelle raskas­ta aikaa. Epäti­etoisu­us aiheut­taa unet­to­muut­ta, ja nuori on her­mostunut ja äreä.

Jokainen nuori toivoo saa­vansa per­heen­sä tänne, mut­ta he saa­vat vähitellen kuul­la puskara­dion kaut­ta, että se on nyky­isin hyvin vaikeaa. Ohjaa­jan tehtävänä on lohdut­taa ja kan­nus­taa nuo­ria elämässä eteen­päin ilman oman per­heen tukea.
− Osa lap­sis­ta­han ei koti­maas­ta lähtiessään tiedä, mihin maa­han on menos­sa. Ne, jot­ka pää­sevät Suomeen asti, ovat tosi onnekkai­ta, kos­ka Suomes­sa ja Satakielessä heistä huole­hdi­taan hyvin, Hokka­nen sanoo.

Iita Ket­tunen