Kaarina Hazard on helsinkiläinen vapaa kirjoittaja, joka ei tulisi toimeen omin avuin. Kuva: Jyrki Komulainen
Marraskuun loppupuolella Helsingin kaupunki aloitti kampanjan ”Välinpitämättömyys on tämän päivän väkivaltaa”. Se aiheutti nopeasti kohun ja kuvamateriaalista tyrmistyttiin. Kampanjavideossa äiti ja lapsi juoksevat toisiaan kohti rantaviivalla, mutta voi, kesken kulkunsa äiti vilkaisee kännykkäänsä – ja niinpä musta lintu nappaa lapsen, josta ei jää jäljelle edes jalanjälkiä.
Lehtimainoksessa äiti puolestaan istuu nojatuolissa tablettiinsa keskittyneenä – sillä seurauksella, että lapset ympärillä riehuvat, koira riehuu, kotia uhkaa kaaos.
Kohu nousi monesta seikasta. Ensiksi siitä, että mainoskuvissa oli vain äitejä. Missä isät, kysyttiin, eikä selvää vastausta kampanjavastaavilta saatu. Toiseksi tuohduttiin syyllistämisestä: Äiditkö eivät saisi olla somessa? Pitäisikö äitien vain… tuijottaa lapsiaan? Jos äidin katse pilteistä hetkeksikään herpaantuu, uhkaa sekasorto ja kuolema, ymmärrettiin kampanjan viestivän.
Mieleen tosiaankin tulivat 1950-luvun mainokset, joissa naisia varoitettiin ryhtymästä television katseluun ilman miehensä valvovaa silmää.
Niin, naista on hyvä aina kaitsea, näytti myös vuoden kampanja 2016 sanovan.
Ehkä tympeintä kuitenkin oli se, että kampanjan nostattamaa närkästystä kutsuttiin ”someäitien raivoksi” ikään kuin naiset eivät osaisi käydä yhteiskunnallista keskustelua ilman tunteilua.
Tuohtuneiden kansalaisten lisäksi myös asiantuntijat ottivat kantaa: Ei älypuhelimen selailu se ongelma ole, kun viidennes lapsista kokee ihan oikeaa väkivaltaa kodeissaan, puuttukaamme siihen.
Väkivaltaa kokeneille naisille vertaisapua tarjoava Naisten linja taas huomautti, että Helsingin kaupunki maksoi lehtimainoksestaan noin 30 000 euroa. Heidän toimintaansa kaupunki tukee vuosittain puolella tuosta summasta. Vain yhden mainoksen hinnalla he pystyisivät tuplaamaan tarjoamansa konkreettisen avun, pois siis tyhjät sanat ja tilalle oikeaa toimintaa.
Myös Talouselämä-lehden kolumnisti tarttui aiheeseen huomauttaen, että asia on tosi: lähtekää sieltä somesta lastenne pariin. Kantaansa hän ryyditti Ylen auktoriteetilla: Jo vuosi sitten Yle uutisoi, että puheterapiaan tuodaan yhä enemmän lapsia, joille ei ole puhuttu tarpeeksi. Sääli vain, ettei tuossa vuoden takaisessa Ylen uutisessa ollut perusteena minkäänlaista tutkimustietoa, ainoastaan yhden torniolaisen puheterapeutin ja erityisopettajan tunnelmat. Näin yksityisten ihmisten luulot ja uumailut muuttuvat median kautta ja ajan myötä todeksi.
Mitä näin uuden vuoden kynnyksellä olisi julkiselta keskustelulta toivottava? Että laskussa olisivat pölyiset miellepinttymät ja omiin tunteisiin perustuvat harhakäsitykset, ja nousussa sen sijaan tutkittu tieto ja toisten kokemuksiin uskominen.
