Maalaistytöstä professoriksi kulkenut Mirja Satka kuuluu siihen tutkijapolveen, joka kamppaili sosiaalityön itsenäiseksi tieteenalaksi.

 

 

Sosi­aa­li­työn eme­ri­ta­pro­fes­sori Mirja Satka vart­tui Keski-Suomessa, pie­nellä maa­ti­lalla Multian kun­nassa. Hän muis­taa hyvin ensim­mäi­sen koke­muk­sensa tut­ki­jan taipumuksestaan.

– Istuin 7‑vuotiaana kivellä met­sässä ja kat­se­lin mus­ti­kan­leh­tiä. Yhtäkkiä tajusin väläh­dyk­sen­omai­sesti, että eri­lais­ten mus­ti­kan­leh­tien sys­te­maat­ti­nen ver­tailu olisi tosi jän­nit­tä­vää, Mirja Satka kertoo.

Satka rakasti kou­lua ja koki löy­tä­mi­sen iloa oppi­mas­taan. Kotona opis­ke­luin­toa tuet­tiin ja arvostettiin.

– Ilmeisesti imin jo äidin­mai­dos­sani jon­kin­lai­sen hin­gun rai­vata tie­täni sivis­ty­neis­töön, sillä se oli äitini toteu­tu­ma­ton unelma. Hän olisi kovasti halun­nut kou­lut­tau­tua mutta vuonna 1911 syn­ty­neelle maa­seu­dun nai­selle se oli mah­do­ton haave.

Koulukuraattoriksi ja yliopistoon

Yhteisön hei­koim­mista huo­leh­ti­mi­nen oli kotona itses­tään selvä arvo. Mirja Satka pan­tiin pie­nestä pitäen vie­mään köy­hille van­huk­sille lei­vän läm­pi­mäi­siä ja kat­so­maan, että näillä oli kaikki hyvin.

– Sosiaalialan arvos­tuk­seni poh­jau­tuu aivan epäi­le­mättä noi­hin var­hai­siin kokemuksiini.

Tässä työssä onnistumiseksi tarvitaan muutakin tieto­pohjaa kuin ­taitoa tulkita lakikirjaa.

Lukioikäisenä ammat­tia vali­tes­saan Satkan sil­miin osui opinto-oppaasta kou­lu­ku­raat­to­rin amma­tin esit­tely. Koulussa teh­tävä sosi­aa­li­työ kuu­losti napa­kym­piltä valin­naksi. Satka haki, pääsi ja val­mis­tui sosi­aa­li­ku­raat­to­ri­työn lin­jalta Tampereen yli­opis­ton sosi­aa­li­tur­van ope­tus­jaos­tosta sosi­aa­li­huol­ta­jaksi vuonna 1976.

Kuraattorin työt jäi­vät kui­ten­kin yhteen har­joit­te­lu­jak­soon. Tiedonjanoinen Satka oli saman­ai­kai­sesti sosi­aa­li­huol­ta­jan tut­kin­tonsa kanssa suo­rit­ta­nut myös kan­di­daa­tin opin­not tie­de­kun­nassa ja päätti jat­kaa maisteriksi.

– Kaipasin teo­riaa ja intel­lek­tu­aa­lista reflek­tiota enem­män kuin sosi­aa­li­huol­ta­jan opin­not tar­jo­si­vat. Osasin kui­ten­kin arvos­taa käy­tän­nön ja tie­deo­pin­to­jen yhdis­tel­määni: ymmär­sin, että näillä kah­della oli toi­sil­leen pal­jon annettavaa.

Yliopistolta Satka ei enää pääs­syt pois. Jo ennen val­mis­tu­mis­taan mais­te­riksi 1976 hänet pyy­det­tiin kas­va­tus­tie­teen assis­ten­tiksi. Pian hänet valit­tiin sosi­aa­li­po­li­tii­kan lai­tok­sen ja sosi­aa­li­tur­van ope­tus­jaos­ton opin­to­hal­lin­non esit­te­li­jäksi. Maalaistytön 44 vuo­den yli­opis­toura oli alkanut.

Amerikan oppeja

Opiskellessaan Satka oli vai­kut­tu­nut ”ame­ri­kan­mais­te­reiksi” hau­kut­tu­jen 1950-luvun sosi­aa­li­työn pio­nee­rien ajat­te­lusta. Nämä oli­vat tuo­neet USA:sta Suomeen yksi­löl­li­sen case wor­kin ja piti­vät sosi­aa­li­työtä tie­de­pe­rus­tai­sena pro­fes­siona eivätkä pelk­känä sosi­aa­li­lain­sää­dän­töä toteut­ta­vana vir­ka­mies­työnä, mil­lai­seksi se Suomessa perin­tei­sesti nähtiin.

Satkakin halusi USA:han oppi­maan. Unelma toteu­tui vuonna 1982, kun hän sai sti­pen­din Stony Brookin yli­opis­toon New Yorkissa. Sieltä palat­tu­aan edessä oli iso amma­til­li­nen kriisi.

– Olin läh­te­nyt mat­kaan yhden­lai­sen sosi­aa­li­työn ymmär­ryk­sen kanssa ja pala­sin täy­sin uuden ajat­te­lu­ta­van kanssa takai­sin. En enää tien­nyt, mitä sosi­aa­li­työ oikeas­taan on ja miten sitä pitäisi tehdä.

– Mielessäni pyöri asia­kas­läh­töi­syys ja tukku käsit­teitä, kuten ’empower­ment’, joita ei vielä suo­men kie­lessä ollut olemassakaan.

Satka ker­toi häm­men­nyk­ses­tään juuri sosi­aa­li­työn pro­fes­so­riksi Tampereen yli­opis­toon vali­tulle Jorma Sipilälle. Tämä ehdotti, että aja­tuk­si­aan sel­vit­tääk­seen Satka voisi ryh­tyä tut­ki­maan suo­ma­lai­sen sosi­aa­li­työn his­to­riaa, jota ei vielä ollut tehty. Satka ryh­tyi toi­meen ja väit­teli sosi­aa­li­työn his­to­riasta Jyväskylän yliopistossa.

Omaksi tieteenalaksi

1970-luvulla hyvin­voin­ti­val­tio oli voi­mak­kaassa laa­je­ne­mis­vai­heessa. Julkinen sek­tori kas­voi ja sille tar­vit­tiin run­saasti lisää aka­tee­mista työ­voi­maa. Vasemmistolaiset ajoi­vat edis­tyk­sen nimissä yleistä kou­lu­tus­ta­son nos­ta­mista koko yhteiskuntaan.

– Sosiaalityön suh­teen alet­tiin ymmär­tää, että tässä työssä onnis­tu­mi­seksi tar­vi­taan muu­ta­kin tie­to­poh­jaa kuin tai­toa tul­kita lakikirjaa.

Yliopistoissa sosi­aa­li­työn ete­ne­mi­nen tie­tee­na­laksi koh­tasi kui­ten­kin esteitä. Syynä oli eten­kin se, että alan kou­lu­tus oli aloi­tettu osana sosiaalipolitiikkaa.

– Sosiaalipolitiikka on omana tie­tee­na­la­naan var­sin suo­ma­lai­nen eri­tyi­syys, Satka miettii.

– Sen nousu hal­lit­se­vaksi sosi­aa­li­huol­lon tie­tee­na­laksi Suomen yli­opis­toissa liit­ty­nee sotien­jäl­kei­seen tilan­tee­seemme. Silloin tar­vit­tiin pal­jon jär­jes­tel­mä­ta­son tie­toa oras­ta­van hyvin­voin­ti­val­tion orga­ni­soi­mi­seksi ja koko sosi­aa­li­tur­va­jär­jes­tel­män taustaksi.

Tutkimuskohteet näillä kah­della tie­tee­na­lalla ovat tun­ne­tusti eri­lai­set. Sosiaalipolitiikka on mak­ro­tiede, jossa tut­ki­taan poli­tiik­kaa ja jär­jes­tel­miä. Sosiaalityö on mik­ro­tiede, jolla on tie­tee­na­lan lisäksi pro­fes­sio­naa­li­nen käy­täntö ja mik­ro­so­si­aa­li­nen kohde: ihmi­nen sosi­aa­li­sissa suhteissaan.

Näiden kah­den tie­tee­na­lan avio­liitto oli jän­nit­tei­nen. Sosiaalipolitiikan tut­ki­jat joh­ti­vat lai­tok­sia ja valta oli heillä. Sosiaalityön tut­ki­musta he eivät ymmär­tä­neet eivätkä arvostaneet.

Sosiaalityö on mikro­tiede, jolla on tieteen­alan ­lisäksi ­professionaalinen käytäntö ja mikro­sosiaalinen kohde: ihminen sosiaalisissa ­suhteissaan.

– Me nuo­ret, 1980-luvulla väi­tös­kir­jo­jamme työs­tä­neet sosi­aa­li­työn tut­ki­jat olimme lai­tok­silla kuin peu­ka­lo­ruu­vissa. Aloittelevina tut­ki­joina mei­dän piti töis­sämme miel­lyt­tää riit­tä­västi hal­lit­se­via dis­kurs­seja ja todel­li­suus­kä­si­tyk­siä, jotka eivät omiin tut­ki­mus­a­se­tel­miimme olleet parhaita.

– Tiesimme, että vapau­dumme kehit­tä­mään alan meto­do­lo­giaa ja tut­ki­mus­me­ne­tel­miä vasta itse­näi­sinä. Esimerkiksi alal­lemme olen­naista käy­tän­tö­suh­teen tut­ki­mista ja yhteis­työtä käy­tän­nön sosi­aa­li­työn­te­ki­jöit­ten kanssa oli aika mah­do­tonta tut­kia lei­mau­tu­matta huo­noksi tutkijaksi.

1980- ja 90-luvut oli­vat sosi­aa­li­työn tais­te­lun vuo­si­kym­me­niä. Vuosituhannen vaih­teessa alet­tiin olla jo voi­ton puo­lella. Uuden ajan virs­tan­pyl­väänä voisi nähdä Satkan, Synnöve Karvisen ja Tarja Pösön englan­niksi toi­mit­ta­man kir­jan suo­ma­lai­sen sosi­aa­li­työn tut­ki­mus­me­to­do­lo­giasta. Se jul­kais­tiin englan­niksi vuonna 1999 Helsingissä jär­jes­tet­tyä euroop­pa­lai­sen sosi­aa­li­työn kon­fe­rens­sia var­ten ja kirja levisi ennen­nä­ke­mät­tö­män laa­jasti maailmalle.

Lokaa, vihaa – ja kollegiaalisuutta

Helsingin yli­pis­tossa Satka toimi sosi­aa­li­työn oppiai­ne­joh­ta­jana ja sai kamp­pailla etu­lin­jassa sosi­aa­li­työn resurs­seista, vir­ko­jen täy­töstä ja vaik­kapa siitä, mitä lausut­tiin sosi­aali- ja ter­veys­mi­nis­te­riön esi­tyk­sistä tai mitä kir­joi­tet­tiin omasta toi­min­nasta kan­sain­vä­li­sille tut­ki­muk­sen arvioitsijoille.

Suinkaan aina vas­tus­ta­jat eivät pitäy­ty­neet hyvien tapo­jen raa­meissa. Loka ja viha lensi monesti pahan­tah­toi­sesti ja satut­ta­vasti. Satka ei silti anta­nut periksi. Mistä roh­keus tähän löytyi?

– Ensinnäkin on tär­keää huo­mata, etten kos­kaan kamp­pai­lut yksin, vaan meitä on aina ollut isompi joukko samoin ajat­te­le­via kollegoita.

– Henkilökohtaiselle jak­sa­mi­sel­leni tär­kein tuki oli mie­heni, joka toimi työ­elä­män tut­ki­muk­sen pro­fes­so­rina ja oli tais­tel­lut itse­kin alansa puo­lesta. Uskalsin olla vahva kun tie­sin kotoa löy­ty­vän men­to­roin­tia ja ehdo­tonta tukea.

Opetuksen kehittäjä

Tutkijuuden, esi­tais­te­li­jan ja his­to­rioit­si­jan teh­tä­viensä lisäksi Satka on mer­kit­tä­västi kehit­tä­nyt ural­laan sosi­aa­li­työn peda­go­giik­kaa. Suurin haaste peda­go­gii­kassa liit­tyy sii­hen, miten antaa yli­opis­tossa, joka on hyvin eri­lai­nen toi­min­taym­pä­ristö kuin sosi­aa­li­työn käy­täntö, tule­ville sosi­aa­li­työn­te­ki­jöille sel­lai­set tie­dot ja tai­dot, joilla pärjää.

Satkan ja hänen tii­miensä tavoit­teena on ollut muun muassa se, ettei käy­tän­nön­ope­tusta toteu­teta yhdessä pöt­kössä kesällä, vaan opis­ke­lija on osan vii­kos­taan ken­tällä ja osan yli­opisto-ope­tuk­sessa, jossa käy­tän­nön koke­muk­sia reflektoidaan.

Sosiaali­­työn­tekijöiden pitää muistaa pitää alastaan nyt ääntä.

Sosiaalityössä tär­keää on suhde toi­siin ammat­ti­ryh­miin ja tie­ten­kin asiak­kai­siin. Tätä sil­mällä pitäen Satka alkoi aikoi­naan vetää Jyväskylän yli­opis­tossa ihmis­suhde- ja ryh­mä­työ­tai­to­jen ope­tusta. Kurssista tuli legen­daa­ri­sen suo­sittu ja tärkeä.

– Moinen pien­ryh­mä­ope­tus oli sosi­aa­li­tie­teissä hyvin poik­keuk­sel­lista. Matkasimme ker­ran vuo­dessa bus­silla opis­ke­li­joi­den kanssa Konneveden tut­ki­mus­a­se­malle pit­käksi vii­kon­lo­puksi. Kävimme siellä läpi opis­ke­li­joi­den koke­mia asia­kas­ti­lan­teita muun muassa sosio­draa­man kei­noin, videoimme esi­tyk­set ja kes­kus­te­limme niistä. Lisäksi ana­ly­soimme sitä, miten toi­mimme ryhmänä.

”Ääntä pitää ja saa käyttää”

Soten suh­teen Satka on varo­vai­sen opti­mis­ten. Viimeiset työ­vuo­tensa hän toimi käy­tän­tö­tut­ki­muk­sen pro­fes­so­rina Helsingissä ja vietti osan ajas­taan HUS:iin sijoi­te­tussa Heikki Waris instituutissa.

– Viime vuo­sina huo­ma­sin, että lää­kä­rit ovat avoi­mia yhteis­työlle sosi­aa­li­työn­te­ki­jöi­den kanssa. Tämä lupaa hyvää tule­vai­suu­den suh­teen, mutta sosi­aa­li­työn­te­ki­jöi­den pitää muis­taa itse­kin pitää alas­taan nyt ääntä, vete­raa­ni­tais­te­lija muistuttaa.

– Tiedän, ettei esillä ole­mi­nen ole alal­lamme luon­taista. Sosiaalityöntekijät ovat perin­tei­sesti olleet lain ja pal­ve­lu­jär­jes­tel­mien toi­meen­pa­ni­joita, ja tämä his­to­ria on tuot­ta­nut lii­an­kin vetäy­ty­vää ja nöy­rää kult­tuu­ria ja tot­te­le­vai­suutta auk­to­ri­teet­tien suhteen.

– Nyt meillä on lois­tava hetki vai­kut­taa sii­hen, että sosi­aa­li­työ huo­mioi­daan yhteis­kun­nassa sen ansait­se­malla painoarvolla.

 

Emeritaprofessori Mirja Satka

  • Syntynyt 1953
  • Valmistunut sosi­aa­li­huol­ta­jaksi ja filo­so­fian lisen­si­aa­tiksi Tampereen yliopistosta.
  • Väitteli 1996 yhteis­kun­ta­tie­tei­den toh­to­riksi Jyväskylän yliopistosta
  • Toiminut Lapin, Tampereen, Jyväskylän ja Helsingin yli­opis­toissa esit­te­li­jänä, tut­ki­jana, leh­to­rina, dosent­tina ja professorina.
  • Kirjoittanut yli 100 tie­teel­listä jul­kai­sua ja toi­mi­nut Suomen aka­te­mian tutkijana.
  • Sosiaalityön tut­ki­muk­sen seu­ran ja euroop­pa­lai­sen sosi­aa­li­työn tut­ki­mus­jär­jes­tön ESWRA:n perustajajäsen.

 

Tapio Ollikainen