DUV r.f. (Förbundet De Utvecklingsstördas Väl) on Suomessa asuvien ruotsinkielisten kehitysvammaisten ja heidän perheidensä edunvalvontajärjestö. Se ylläpitää tiloissaan Helsingissä aistihuoneita, joissa voi vierailla kuka tahansa, kun ensin sopii käynnistä tiimijohtaja Monica Avellanin kanssa.

 

Tämä malli on alun perin kehitet­ty Hol­lan­nis­sa 1970-luvul­la syvästi autis­tisille henkilöille, ker­too Mon­i­ca Avel­lan samal­la, kun avaa oven ensim­mäiseen huoneeseen, jota tässä Sen­sotek-mallis­sa kut­su­taan akti­ivi­huoneek­si.
− Mut­ta meil­lä käy tääl­lä kaiken­laisia ihmisiä. Esimerkik­si äite­jä, jot­ka halu­a­vat rauhoit­tua het­kek­si, Tyky-päivää viet­täviä ryh­miä tai vaikeasti vam­maisen lapsen per­heitä hake­mas­sa apua.

Ais­ti­huonei­ta on kolme: aktiivi‑, pimeä‑, ja valkoinen huone. Ne kutkut­tel­e­vat läh­es jokaista seit­semää ais­ti­amme. Akti­ivi­huone on sanan­mukaises­ti täyn­nä eri­laisia tunto‑, kuu­lo- ja näköais­tei­hin vaikut­tavia lelu­ja, esineitä ja kol­laase­ja.

Täältä voi käydä hakemassa ideoita, kuten monet päiväkotiryhmät ovat tehneet. 

Mon­i­ca osoit­taa samal­la lat­tian­ra­jas­sa ole­vaa suurikokoista lau­taa, johon on liimat­tu lat­ti­a­har­joil­la, kivil­lä, sir­paleil­la ja ketjuil­la reunustet­tu peili.
− Tässä on kylmää, läm­mintä, pehmeää ja kovaa. Ihan mitä vain ark­isia asioi­ta voi käyt­tää, vain mieliku­vi­tus on rajana.
Akti­ivi­huoneessa pitää olla paljon väriä ja paljon tekemistä. Sitä ainakin tässä pienessä huoneessa riit­tää, kuten myös ideoita. Mon­i­ca on jo ottanut käsi­in­sä muovi­laatikon, jos­sa on maka­roni-her­ne­sekoi­tus­ta. Kun rakeista seosta pöy­hii, voi löytää aartei­ta: pieniä esineitä ja lelu­ja.

Uteliaisu­ud­es­ta lap­si uskaltaa lait­taa kädet tänne. Tosin kaik­ki eivät tykkää, kun tun­tuu käsis­sä, Mon­i­ca sanoo ja nos­taa seok­ses­ta vaalean­punaisen pienen pos­sun.

Pimeä huone

Sit­ten siir­ry­tään pimeään huoneeseen. Mus­ta tila aukeaa jän­nit­tävänä. Seinil­lä hohtaa hämähäkin­seit­te­jä ja eri­laisia kuvioi­ta. Mon­i­can ham­paat ja hänen käsi­in­sä vetämät viti­valkoiset käsi­neet hohta­vat aave­mais­es­ti pimeässä flu­o­risoivan val­on ansios­ta.
− Käsi­neet aut­ta­vat hah­mot­ta­maan ihmisen eri osia. Kun lait­taa käten­sä nenän­päähän, näkee ja tun­tee mis­sä se on, Mon­i­ca demon­stroi käsi­neet nenän­päässä hohtaen. Huoneessa voi myös selät­tää pimeän­pelkoa.

− Ker­ran tänne tuli äiti lapsen­sa kanssa. Kun puhuimme vierailus­ta etukä­teen puhe­limes­sa, äiti oli var­ma, että pimeää pelkäävä lap­si ei astu tähän huoneeseen ikinä. Mut­ta niin vain kävi, että tyt­tö viet­ti aikaansa huoneessa mielu­usti, mut­ta äiti ei kyen­nyt samaan.

Valkoinen huone

Vaimea musi­ik­ki täyt­tää valkoise­na him­meästi hohta­van huoneen, jos­sa pieni diskopal­lo pyörii hitaasti ja piirtää seinille val­oläikkiä. Huoneeseen kan­nat­taa astua sisään, jos halu­aa rentoutua.
− Tämä on valkoinen sen takia, että silmille ei ole mitään, mitä voisi kat­soa, ker­too Mon­i­ca.

Tilaa hal­lit­see lev­eä, valkoise­na kut­su­va sänky, johon Mon­i­ca min­ut avu­li­aasti peit­telee. Musi­ik­ki tun­tuu selkäpi­is­säni hil­jaise­na hive­lynä. Muka­va tunne.
− Kaiut­timet ovat sty­roksisilpul­la täyte­tyn pat­jan alla, Mon­i­ca pal­jas­taa.

Pääl­leni saan pak­sun, alun perin Tan­skas­sa kehite­tyn peiton. Se painaa niin, että silmäni painu­vat väk­isin kiin­ni. Toivon, että voisin jäädä tähän yksin vähäk­si aikaa.
− Peit­to on tarkoituk­sel­la paina­va, se rauhoit­taa. Sen sisäl­lä on muovipal­lo­ja, niitä samo­ja kuin las­ten pal­lom­er­essä, Mon­i­ca selit­tää.
Pal­lo­jen liik­keet ja niistä johtu­va paine kehol­la stim­u­loi sekä tun­toais­tia että lihas- ja nive­lais­tia. Keskush­er­moston väl­i­tyk­sel­lä nämä ais­timuk­set paran­ta­vat kehokäsi­tys­tä ja vaikut­ta­vat siten rauhoit­tavasti ja rentout­tavasti, san­o­taan peitos­ta ker­to­vas­sa esit­teessä.

Peit­to painaa seit­semän ja puoli kiloa. Toista, pari kiloa kevyem­pää peit­toa, Mon­i­ca kut­suu gran­u­laat­tipeitok­si, joka on uus­in­ta uut­ta. Huonet­ta ja peit­to­ja ovat käyneet kokeile­mas­sa mon­en­laiset ryh­mät, kuten van­hus­ten hoito­laitok­sis­sa työsken­televät. Joi­hinkin laitok­si­in peit­to­ja on han­kit­tukin.

Peitosta ovat saaneet apua myös anoreksiaa sairastavat, sillä se lämmittää. 

− Lisäk­si peitol­la on rauhoit­ta­va vaiku­tus. Yksi äiti oli ihan onnes­ta lit­teä, kun hän vuokrasi kokeek­si peiton lapselleen, joka ei ollut mon­een vuo­teen nukkunut kun­nol­la. Kokeilun jäl­keen hän osti lapselle oman peiton ja sit­ten sai koko per­he nukkua.

Ideas­ta on kehitet­ty myös liiv­it ja tyyny. Esimerkik­si lev­o­ton koul­u­lainen saat­taa rauhoit­tua, kun saa alleen pal­lo­tyynyn tai ylleen paina­van liivin.
− Me myös vuokraamme peit­to­ja 20 euron viikko­hin­taan. Käyt­tö­su­osi­tus on kak­si viikkoa ker­ral­laan. Tosin peit­to vaatii totut­telun, alku­un sitä kan­nat­taa käyt­tää vain nukah­tamiseen.

Opintokäynti

Mon­i­ca Avel­lan kut­suu mielel­lään ihmisiä opin­tokäyn­nille Sen­sotek-huoneisi­in. Käyn­ti voi antaa ideoita työlle tai hyv­in­voin­nille.
− Min­ul­la oli ker­ran suomenkieli­nen ryh­mä, joka viet­ti osan Tyky-päivää tääl­lä. Pidin heille ensin lyhyen luen­non FDUV:n toimin­nas­ta ja sit­ten olimme Sen­sotekissä. Siitä he sit­ten läh­tivät syömään ja yöelämään.

Oman Sen­sotek-het­keni päät­teek­si ajat­te­len, että valkoinen huone pal­lopeit­toi­neen pitäisi löy­tyä jokaises­ta työ­paikas­ta. Sinne voisi pujah­taa kesken työpäivän het­kek­si rauhoit­tumaan ja keräämään voimia. Sen jäl­keen jak­saa
taas koh­da­ta kol­le­goi­ta tai asi­akkai­ta kirkkain ais­tein ja mieli avoime­na.

Leena Häkki­nen