DUV r.f. (Förbundet De Utvecklingsstördas Väl) on Suomessa asuvien ruotsinkielisten kehitysvammaisten ja heidän perheidensä edunvalvontajärjestö. Se ylläpitää tiloissaan Helsingissä aistihuoneita, joissa voi vierailla kuka tahansa, kun ensin sopii käynnistä tiimijohtaja Monica Avellanin kanssa.

 

Tämä malli on alun perin kehi­tetty Hollannissa 1970-luvulla syvästi autis­ti­sille hen­ki­löille, ker­too Monica Avellan samalla, kun avaa oven ensim­mäi­seen huo­nee­seen, jota tässä Sensotek-mal­lissa kut­su­taan aktiivihuoneeksi.
− Mutta meillä käy täällä kai­ken­lai­sia ihmi­siä. Esimerkiksi äitejä, jotka halua­vat rau­hoit­tua het­keksi, Tyky-päi­vää viet­tä­viä ryh­miä tai vai­keasti vam­mai­sen lap­sen per­heitä hake­massa apua.

Aistihuoneita on kolme: aktiivi‑, pimeä‑, ja val­koi­nen huone. Ne kut­kut­te­le­vat lähes jokaista seit­se­mää ais­tiamme. Aktiivihuone on sanan­mu­kai­sesti täynnä eri­lai­sia tunto‑, kuulo- ja näkö­ais­tei­hin vai­kut­ta­via leluja, esi­neitä ja kollaaseja.

Täältä voi käydä hakemassa ideoita, kuten monet päiväkotiryhmät ovat tehneet. 

Monica osoit­taa samalla lat­tian­ra­jassa ole­vaa suu­ri­ko­koista lau­taa, johon on lii­mattu lat­tia­har­joilla, kivillä, sir­pa­leilla ja ket­juilla reu­nus­tettu peili.
− Tässä on kyl­mää, läm­mintä, peh­meää ja kovaa. Ihan mitä vain arki­sia asioita voi käyt­tää, vain mie­li­ku­vi­tus on rajana.
Aktiivihuoneessa pitää olla pal­jon väriä ja pal­jon teke­mistä. Sitä aina­kin tässä pie­nessä huo­neessa riit­tää, kuten myös ideoita. Monica on jo otta­nut käsiinsä muo­vi­laa­ti­kon, jossa on maka­roni-her­ne­se­koi­tusta. Kun rakeista seosta pöy­hii, voi löy­tää aar­teita: pie­niä esi­neitä ja leluja.

Uteliaisuudesta lapsi uskal­taa lait­taa kädet tänne. Tosin kaikki eivät tyk­kää, kun tun­tuu käsissä, Monica sanoo ja nos­taa seok­sesta vaa­lean­pu­nai­sen pie­nen possun.

Pimeä huone

Sitten siir­ry­tään pime­ään huo­nee­seen. Musta tila aukeaa jän­nit­tä­vänä. Seinillä hoh­taa hämä­hä­kin­seit­tejä ja eri­lai­sia kuvioita. Monican ham­paat ja hänen käsiinsä vetä­mät viti­val­koi­set käsi­neet hoh­ta­vat aave­mai­sesti pimeässä fluo­ri­soi­van valon ansiosta.
− Käsineet aut­ta­vat hah­mot­ta­maan ihmi­sen eri osia. Kun lait­taa kätensä nenän­pää­hän, näkee ja tun­tee missä se on, Monica demon­stroi käsi­neet nenän­päässä hoh­taen. Huoneessa voi myös selät­tää pimeänpelkoa.

− Kerran tänne tuli äiti lap­sensa kanssa. Kun puhuimme vie­rai­lusta etu­kä­teen puhe­li­messa, äiti oli varma, että pimeää pel­käävä lapsi ei astu tähän huo­nee­seen ikinä. Mutta niin vain kävi, että tyttö vietti aikaansa huo­neessa mie­luusti, mutta äiti ei kyen­nyt samaan.

Valkoinen huone

Vaimea musiikki täyt­tää val­koi­sena him­meästi hoh­ta­van huo­neen, jossa pieni dis­ko­pallo pyö­rii hitaasti ja piir­tää sei­nille valo­läik­kiä. Huoneeseen kan­nat­taa astua sisään, jos haluaa rentoutua.
− Tämä on val­koi­nen sen takia, että sil­mille ei ole mitään, mitä voisi kat­soa, ker­too Monica.

Tilaa hal­lit­see leveä, val­koi­sena kut­suva sänky, johon Monica minut avu­li­aasti peit­te­lee. Musiikki tun­tuu sel­kä­piis­säni hil­jai­sena hive­lynä. Mukava tunne.
− Kaiuttimet ovat sty­rok­si­sil­pulla täy­te­tyn pat­jan alla, Monica paljastaa.

Päälleni saan pak­sun, alun perin Tanskassa kehi­te­tyn pei­ton. Se pai­naa niin, että sil­mäni pai­nu­vat väki­sin kiinni. Toivon, että voi­sin jäädä tähän yksin vähäksi aikaa.
− Peitto on tar­koi­tuk­sella pai­nava, se rau­hoit­taa. Sen sisällä on muo­vi­pal­loja, niitä samoja kuin las­ten pal­lo­me­ressä, Monica selittää.
Pallojen liik­keet ja niistä joh­tuva paine keholla sti­mu­loi sekä tun­toais­tia että lihas- ja nive­lais­tia. Keskushermoston väli­tyk­sellä nämä ais­ti­muk­set paran­ta­vat keho­kä­si­tystä ja vai­kut­ta­vat siten rau­hoit­ta­vasti ja ren­tout­ta­vasti, sano­taan pei­tosta ker­to­vassa esitteessä.

Peitto pai­naa seit­se­män ja puoli kiloa. Toista, pari kiloa kevyem­pää peit­toa, Monica kut­suu gra­nu­laat­ti­pei­toksi, joka on uusinta uutta. Huonetta ja peit­toja ovat käy­neet kokei­le­massa monen­lai­set ryh­mät, kuten van­hus­ten hoi­to­lai­tok­sissa työs­ken­te­le­vät. Joihinkin lai­tok­siin peit­toja on hankittukin.

Peitosta ovat saaneet apua myös anoreksiaa sairastavat, sillä se lämmittää. 

− Lisäksi pei­tolla on rau­hoit­tava vai­ku­tus. Yksi äiti oli ihan onnesta lit­teä, kun hän vuo­krasi kokeeksi pei­ton lap­sel­leen, joka ei ollut moneen vuo­teen nuk­ku­nut kun­nolla. Kokeilun jäl­keen hän osti lap­selle oman pei­ton ja sit­ten sai koko perhe nukkua.

Ideasta on kehi­tetty myös lii­vit ja tyyny. Esimerkiksi levo­ton kou­lu­lai­nen saat­taa rau­hoit­tua, kun saa alleen pal­lo­tyy­nyn tai ylleen pai­na­van liivin.
− Me myös vuo­kraamme peit­toja 20 euron viik­ko­hin­taan. Käyttösuositus on kaksi viik­koa ker­ral­laan. Tosin peitto vaa­tii totut­te­lun, alkuun sitä kan­nat­taa käyt­tää vain nukahtamiseen.

Opintokäynti

Monica Avellan kut­suu mie­lel­lään ihmi­siä opin­to­käyn­nille Sensotek-huo­nei­siin. Käynti voi antaa ideoita työlle tai hyvinvoinnille.
− Minulla oli ker­ran suo­men­kie­li­nen ryhmä, joka vietti osan Tyky-päi­vää täällä. Pidin heille ensin lyhyen luen­non FDUV:n toi­min­nasta ja sit­ten olimme Sensotekissä. Siitä he sit­ten läh­ti­vät syö­mään ja yöelämään.

Oman Sensotek-het­keni päät­teeksi ajat­te­len, että val­koi­nen huone pal­lo­peit­toi­neen pitäisi löy­tyä jokai­sesta työ­pai­kasta. Sinne voisi pujah­taa kes­ken työ­päi­vän het­keksi rau­hoit­tu­maan ja kerää­mään voi­mia. Sen jäl­keen jaksaa
taas koh­data kol­le­goita tai asiak­kaita kirk­kain ais­tein ja mieli avoimena.

Leena Häkkinen