Ovikello soi Helsingissä Bulevardilla ja huoneiston emäntä, ikinuorekas Aira Samulin, yrittäjä ja julkisuuden ammatti­lainen, avaa oven. Hän halaa tulijaa heti mutkattomasti ja pyytää peremmälle.

 

 

Asetumme salin sohvalle erkkeri-­ikkunoista siivilöi­tyvään val­oon ja juomme teet. Lai­tan nauhurin päälle ja ryhdymme yhdessä pohti­maan, mikä on tehnyt 91-vuo­ti­aas­ta Aira Samulin­ista sel­l­aisen ihmis­ten kohtaa­jan, että hänen Hyr­sylän mutkas­sa sijait­se­van matkailu­kohteensa vieras­määrät sen kuin lisään­tyvät ja tääl­lä Bule­vardil­la, ”Airan tari­nasa­longis­sa”, vierailee kym­meniä ryh­miä vuodessa.

– Kyl­lä se siitä läh­tee, ettei muista itseän­sä ole­van ole­mas­sakaan. Vaan keskiössä on se toinen henkilö, tai he, Aira aloit­taa.

– Joskus min­ul­la on tuhatkin ihmistä yhtä aikaa kat­so­mossa ja täy­tyy myön­tää – se on haas­ta­va kohtaami­nen. Että se mitä ker­ron, sopisi heille kaikille.

Hän pitää ohjen­uo­ranaan hauskaa sanon­taa, joka ei kuitenkaan ole vit­si ollenkaan:

– Ihmis­ten pitäisi uno­htaa se oma napa, Aira sanoo pain­okkaasti.

Huomaavaisuutta muita ja itseä kohtaan

Aira sai jo kotikas­vatuk­ses­saan perusar­vot huo­maavaisu­ud­es­ta toisia ihmisiä kohtaan. Hänestä on tärkeää, että jokainen antaa myös itses­tään jotakin koh­dates­saan uuden ihmisen. Mut­ta siinäkin on rajansa. Sen Aira Samulin tietää elet­tyään hur­jan viime vuo­den 2017.

– Se oli Suo­mi 100 ja minä 90, ja niin min­ua halut­ti­in joka paikkaan. Halut­ti­in kuul­la van­ho­ja muis­to­ja ennen sotia, sodan aikana ja sodan jäl­keen. Min­ul­la oli niin paljon muis­teltavaa, että se meni yöu­ni­inkin.

Aira Samulin tun­si velvol­lisu­udek­seen men­nä kaikki­in tilaisuuk­si­in, etenkin sotavet­er­aani­juh­li­in, onhan Airal­la sotavet­er­aan­i­tun­nus itsel­läänkin. Hän työsken­teli pikku­lot­tana ennen sotia, ja isona lot­tana sodan aikana. Aira tun­si juh­lis­sa ole­vansa isän­maan asial­la, vaik­ka kokon­aisu­udessaan vuosi oli stres­saa­va.

– Kun vuosi oli ohi, tuli min­ulle nyt kevääl­lä aivoin­fark­ti. Onnek­si infark­ti oli niin lievä, että siitä ei ole min­ulle hait­taa, Aira ker­too ilmi­selvästi kiitol­lise­na paran­tu­mis­es­taan.

– Elämä pitää elää taidol­la, eikä pitäisi uhrautua liikaa. Siinä käy itselle huonos­ti eikä muille käy sen parem­min, Aira sanoo ja ker­too päät­täneen­sä, että nyt hänenkin elämään­sä tulee muu­tos.

– Min­ul­la on Hyr­sylän mut­ka, jon­ka olen säätiöit­tänyt. Säätiön hoit­a­mi­nen ja taloudel­liset asi­at hoidan, mut­ta joka paikkaan men­e­m­i­nen, siinä tulee nyt vähän rajo­ja, hän sanoo.

Vapaaehtoistyössä

Muut ihmiset ovat paljon kiin­nos­tavampia kuin minä itse, sanoo Aira, joka on työsken­nel­lyt laa­jasti vapaae­htoistyössä sosi­aalialal­la vam­mais­ten, van­hus­ten, mie­len­ter­veysongel­mais­ten ja nuorten kanssa puhu­mat­takaan töistään muo­tialal­la ja tanssik­oulun vetäjänä.

Itseasi­as­sa Aira on hyvin häm­mästynyt siitä, että oltuaan nuorisoidoli 1960‑, 1970- ja 1980-luvuil­la, hän tun­tee ole­vansa myös nykyisen nuori­son kiin­nos­tuk­sen kohde. Kävel­lessään kadul­la, nuoret tule­vat jut­tele­maan hänelle ja otta­vat self­ieitä hänen kanssaan.

– Se on ällistyt­tävää. Tämä vain ker­too siitä, että nuoriso on auki. He eivät tule kaikki­ti­etävänä ja uteliaana, Aira pohtii.

Uteliaista ihmi­sistä hän ei pidä, sil­lä uteliaisu­us on ”itsekästä”. Aira myön­tää, että aikuis­ten vas­tuu ja vaikeudet voivat viedä auki­olon ilon, mut­ta silti. Hän peräänku­u­lut­taa myös huo­maavaisu­ut­ta siinä, miten ihmisiä läh­estytään.

Elämä pitää elää taidolla, eikä pitäisi uhrautua liikaa.

– Olen näh­nyt van­hainkodis­sa, kun eräs henkilö meni tök­säyt­täen, että ”mitäs se Miina”, niin van­hus potkaisi. Ja ajat­telin, että jumankau­ta, noin pitäisi tehdä justi­in­sa!

Tämä ei tarkoi­ta, että Aira hyväksy­isi väki­val­lan, mut­ta toisen rajo­jen kun­nioit­ta­mi­nen pitäisi olla hänestä itses­tään selvää. Niin kuin senkin, että vaike­as­sa elämän­ti­lanteessa ole­van ihmisen kohtaamises­sa pitäisi olla tarkkana. Varsinkin ammat­ti­laisen.

– Vaikeuk­sien keskel­lä elävien ihmis­ten herkkyys­ta­so on niin korkea, että he näkevät ilmei­den ja kaiken läpi. Jos tuomit­set, niin se on viimeinen naksaus sille, jol­la menee huonos­ti ja jon­ka itse­tun­to on maas­sa.

Kohtasi­pa sit­ten eläi­men, lapsen, van­huk­sen, mieli­sairaan tai huumei­den käyt­täjän, Aira pyrkii saa­maan koh­dat­tavalle itse­tun­toa.

– Eikä se tarkoi­ta sitä, että ”olet­pas sinä sitä ja tätä”, vaan kun se näkyy naa­mas­ta, mitä ajat­telee. Kun ihmiset oppi­si­vat sen! Ei tarvitse kun ajatel­la, kat­soa ja hyväksyä se toinen, hän lisää.

Vahvaksi kasvanut

Nyky­isin puhutaan resilienssistä eli selviy­tymiskyvykkyy­destä, joka tarkoit­taa henkistä vahvu­ut­ta ja jous­tavu­ut­ta sekä vaikeuk­sien kohtaamista ja niistä selviy­tymistä. Aira Samulin­il­la on selviy­tymiskyvykkyyt­tä mitä suuri­mas­sa määrin.

– Minä olen kas­vanut sel­l­aisek­si. Syn­nyin mieli­sairaan äidin syli­in, hän oli minus­ta riip­pu­vainen ja hän tukeu­tui min­u­un. Olin van­hin lap­si ja oli selvit­tävä. Siitä läh­tien minä olen pär­jän­nyt sil­lä, että olen kas­vat­tanut vahvu­ut­ta ja viisaut­ta.

Viisaus tarkoit­ta Airan mukaan sitä, että ymmärtää asi­at ja että elämä­nasenne on oikein.

– Eikä sin­ul­la ole sitä napaa. Muis­tu­tan aina siitä navas­ta. Napa edel­lä ei kan­na­ta men­nä mihinkään, mut­ta ei liioin nöyris­tel­lä, se on kamalan näköistä, hän sanoo ja nau­raa taas ilois­es­ti, ja antaa mielestäni kelpo elämäno­hjeen meille kaikille.

– Selviy­tymään oppii selviy­tymäl­lä. Yhtä lail­la kuin fyy­sistä kun­toa, niin selviy­tymistäkin voi treena­ta. Eikä asen­noidu niin, että miten min­ulle nyt näin huonos­ti kävi? Ei me olla mitään sopimus­ta tehty, mitä elämässä saa tapah­tua ja mitä ei.

Aira Samulin­in mielestä jär­jen otta­mi­nen käteen aut­taa myös. Yleen­sä kaik­keen.

Työn iloa

Ulkona sataa lehtiä, keit­tiössä kahvikup­pirivi odot­taa tari­nasa­lon­gin vierai­ta ja me pohdimme Airan pitkää elämää, sen monia vai­hei­ta, ilo­ja ja suru­ja. Suurin ilo ja suurin suru liit­tyy Airan tyt­täreen, Pir­joon, joka sairas­tui jo 15-vuo­ti­aana skit­sofre­ni­aan ja kuoli äsket­täin, syysku­un alus­sa.

– Puhun aina siitä, että työ on paras lääke. Äiti­ni, joka jou­tui menet­tämään kahdek­sas­ta laps­es­ta viisi ja sit­ten miehen­sä sodas­sa, niin hänel­lä oli lause, ”työ on paras lääke”. Nyt kun tyt­täreni kuoli, äiti on tul­lut mieleeni juuri tästä lauseesta, että työn avul­la selviää. Työ pitää ihmisen koos­sa.

Jokaisesta työstä voi löytää uutta.

Ja työtä Aira Samulin on tehnyt har­ti­avoimin ja tekee yhä. Esimerkik­si yrit­täjänä hän on ollut kahdek­sal­la vuosikymmenel­lä, teko, jos­ta hänet on palkit­tukin. Ruti­noi­tu­mista hänen mukaansa pitää kuitenkin varoa.

– Jokaises­ta työstä voi löytää uut­ta. Tekee sen jotenkin kau­ni­im­min tai jär­jestelmäl­lisem­min ja naut­tii siitä. Ryt­mi ja jär­jestelmäl­lisyys ovat tärkeitä. Ja nyt en puhun ryt­mi­ta­jus­ta vaan elämän­ryt­mistä. Vaik­ka en halua sen enem­pää neu­voa, ryt­mi ja järjestys sopii kaikille ikälu­okille ja kaikille yhteiskun­talu­okille. Jos työn kokee vas­ten­mielisek­si, kulut­taa se paljon enem­män.

Työ ei ole Airan mukaan hän­tä kulut­tanut. Elämä on tuonut eteen monia haastei­ta, mut­ta ilmeisen tun­neä­lykkäänä ihmisenä hän on selvin­nyt. Sel­l­ainen aja­tus pälkähtää päähäni, kun kat­son tätä ryhdikästä musti­in pukeu­tunut­ta naista, joka nau­raa haas­tat­telun aikana paljon. Ei mis­sään tapauk­ses­sa itsekeskeis­es­ti omaan napaansa tui­jot­taen, vaan surun keskel­läkin, ilosta.

Leena Häkki­nen