Ovikello soi Helsingissä Bulevardilla ja huoneiston emäntä, ikinuorekas Aira Samulin, yrittäjä ja julkisuuden ammatti­lainen, avaa oven. Hän halaa tulijaa heti mutkattomasti ja pyytää peremmälle.

 

 

Asetumme salin sohvalle erkkeri-­ikku­noista siivi­löi­tyvään valoon ja juomme teet. Laitan nauhurin päälle ja ryhdymme yhdessä pohtimaan, mikä on tehnyt 91-vuoti­aasta Aira Samuli­nista sellaisen ihmisten kohtaajan, että hänen Hyrsylän mutkassa sijait­sevan matkailu­kohteensa vieras­määrät sen kuin lisään­tyvät ja täällä Bulevar­dilla, ”Airan tarina­sa­lon­gissa”, vierailee kymmeniä ryhmiä vuodessa.

– Kyllä se siitä lähtee, ettei muista itseänsä olevan olemas­sakaan. Vaan keskiössä on se toinen henkilö, tai he, Aira aloittaa.

– Joskus minulla on tuhatkin ihmistä yhtä aikaa katso­mossa ja täytyy myöntää – se on haastava kohtaa­minen. Että se mitä kerron, sopisi heille kaikille.

Hän pitää ohjenuo­ranaan hauskaa sanontaa, joka ei kuitenkaan ole vitsi ollenkaan:

– Ihmisten pitäisi unohtaa se oma napa, Aira sanoo painok­kaasti.

Huomaavaisuutta muita ja itseä kohtaan

Aira sai jo kotikas­va­tuk­sessaan perus­arvot huomaa­vai­suu­desta toisia ihmisiä kohtaan. Hänestä on tärkeää, että jokainen antaa myös itsestään jotakin kohda­tessaan uuden ihmisen. Mutta siinäkin on rajansa. Sen Aira Samulin tietää elettyään hurjan viime vuoden 2017.

– Se oli Suomi 100 ja minä 90, ja niin minua haluttiin joka paikkaan. Haluttiin kuulla vanhoja muistoja ennen sotia, sodan aikana ja sodan jälkeen. Minulla oli niin paljon muistel­tavaa, että se meni yöuniinkin.

Aira Samulin tunsi velvol­li­suu­dekseen mennä kaikkiin tilai­suuksiin, etenkin sotave­te­raa­ni­juhliin, onhan Airalla sotave­te­raa­ni­tunnus itsel­läänkin. Hän työskenteli pikku­lottana ennen sotia, ja isona lottana sodan aikana. Aira tunsi juhlissa olevansa isänmaan asialla, vaikka kokonai­suu­dessaan vuosi oli stres­saava.

– Kun vuosi oli ohi, tuli minulle nyt keväällä aivoin­farkti. Onneksi infarkti oli niin lievä, että siitä ei ole minulle haittaa, Aira kertoo ilmisel­västi kiitol­lisena paran­tu­mi­sestaan.

– Elämä pitää elää taidolla, eikä pitäisi uhrautua liikaa. Siinä käy itselle huonosti eikä muille käy sen paremmin, Aira sanoo ja kertoo päättä­neensä, että nyt hänenkin elämäänsä tulee muutos.

– Minulla on Hyrsylän mutka, jonka olen säätiöit­tänyt. Säätiön hoita­minen ja talou­del­liset asiat hoidan, mutta joka paikkaan meneminen, siinä tulee nyt vähän rajoja, hän sanoo.

Vapaaehtoistyössä

Muut ihmiset ovat paljon kiinnos­ta­vampia kuin minä itse, sanoo Aira, joka on työsken­nellyt laajasti vapaa­eh­tois­työssä sosiaa­lia­lalla vammaisten, vanhusten, mielen­ter­vey­son­gel­maisten ja nuorten kanssa puhumat­takaan töistään muotia­lalla ja tanssi­koulun vetäjänä.

Itsea­siassa Aira on hyvin hämmäs­tynyt siitä, että oltuaan nuori­soidoli 1960‑, 1970- ja 1980-luvuilla, hän tuntee olevansa myös nykyisen nuorison kiinnos­tuksen kohde. Kävel­lessään kadulla, nuoret tulevat jutte­lemaan hänelle ja ottavat selfieitä hänen kanssaan.

– Se on ällis­tyt­tävää. Tämä vain kertoo siitä, että nuoriso on auki. He eivät tule kaikki­tie­tävänä ja uteliaana, Aira pohtii.

Uteliaista ihmisistä hän ei pidä, sillä uteliaisuus on ”itsekästä”. Aira myöntää, että aikuisten vastuu ja vaikeudet voivat viedä aukiolon ilon, mutta silti. Hän perään­kuu­luttaa myös huomaa­vai­suutta siinä, miten ihmisiä lähes­tytään.

Elämä pitää elää taidolla, eikä pitäisi uhrautua liikaa.

– Olen nähnyt vanhain­ko­dissa, kun eräs henkilö meni töksäyttäen, että ”mitäs se Miina”, niin vanhus potkaisi. Ja ajattelin, että juman­kauta, noin pitäisi tehdä justiinsa!

Tämä ei tarkoita, että Aira hyväk­syisi väkivallan, mutta toisen rajojen kunnioit­ta­minen pitäisi olla hänestä itsestään selvää. Niin kuin senkin, että vaikeassa elämän­ti­lan­teessa olevan ihmisen kohtaa­mi­sessa pitäisi olla tarkkana. Varsinkin ammat­ti­laisen.

– Vaikeuksien keskellä elävien ihmisten herkkyystaso on niin korkea, että he näkevät ilmeiden ja kaiken läpi. Jos tuomitset, niin se on viimeinen naksaus sille, jolla menee huonosti ja jonka itsetunto on maassa.

Kohtasipa sitten eläimen, lapsen, vanhuksen, mieli­sairaan tai huumeiden käyttäjän, Aira pyrkii saamaan kohdat­ta­valle itsetuntoa.

– Eikä se tarkoita sitä, että ”oletpas sinä sitä ja tätä”, vaan kun se näkyy naamasta, mitä ajattelee. Kun ihmiset oppisivat sen! Ei tarvitse kun ajatella, katsoa ja hyväksyä se toinen, hän lisää.

Vahvaksi kasvanut

Nykyisin puhutaan resiliens­sistä eli selviy­ty­mis­ky­vyk­kyy­destä, joka tarkoittaa henkistä vahvuutta ja jousta­vuutta sekä vaikeuksien kohtaa­mista ja niistä selviy­ty­mistä. Aira Samuli­nilla on selviy­ty­mis­ky­vyk­kyyttä mitä suuri­massa määrin.

– Minä olen kasvanut sellai­seksi. Synnyin mieli­sairaan äidin syliin, hän oli minusta riippu­vainen ja hän tukeutui minuun. Olin vanhin lapsi ja oli selvittävä. Siitä lähtien minä olen pärjännyt sillä, että olen kasvat­tanut vahvuutta ja viisautta.

Viisaus tarkoitta Airan mukaan sitä, että ymmärtää asiat ja että elämä­na­senne on oikein.

– Eikä sinulla ole sitä napaa. Muistutan aina siitä navasta. Napa edellä ei kannata mennä mihinkään, mutta ei liioin nöyris­tellä, se on kamalan näköistä, hän sanoo ja nauraa taas iloisesti, ja antaa mielestäni kelpo elämä­nohjeen meille kaikille.

– Selviy­tymään oppii selviy­ty­mällä. Yhtä lailla kuin fyysistä kuntoa, niin selviy­ty­mis­täkin voi treenata. Eikä asennoidu niin, että miten minulle nyt näin huonosti kävi? Ei me olla mitään sopimusta tehty, mitä elämässä saa tapahtua ja mitä ei.

Aira Samulinin mielestä järjen ottaminen käteen auttaa myös. Yleensä kaikkeen.

Työn iloa

Ulkona sataa lehtiä, keittiössä kahvi­kup­pirivi odottaa tarina­sa­longin vieraita ja me pohdimme Airan pitkää elämää, sen monia vaiheita, iloja ja suruja. Suurin ilo ja suurin suru liittyy Airan tyttäreen, Pirjoon, joka sairastui jo 15-vuotiaana skitso­fre­niaan ja kuoli äskettäin, syyskuun alussa.

– Puhun aina siitä, että työ on paras lääke. Äitini, joka joutui menet­tämään kahdek­sasta lapsesta viisi ja sitten miehensä sodassa, niin hänellä oli lause, ”työ on paras lääke”. Nyt kun tyttäreni kuoli, äiti on tullut mieleeni juuri tästä lauseesta, että työn avulla selviää. Työ pitää ihmisen koossa.

Jokaisesta työstä voi löytää uutta.

Ja työtä Aira Samulin on tehnyt hartia­voimin ja tekee yhä. Esimer­kiksi yrittäjänä hän on ollut kahdek­salla vuosi­kym­me­nellä, teko, josta hänet on palkit­tukin. Rutinoi­tu­mista hänen mukaansa pitää kuitenkin varoa.

– Jokai­sesta työstä voi löytää uutta. Tekee sen jotenkin kauniimmin tai järjes­tel­mäl­li­semmin ja nauttii siitä. Rytmi ja järjes­tel­mäl­lisyys ovat tärkeitä. Ja nyt en puhun rytmi­ta­justa vaan elämän­ryt­mistä. Vaikka en halua sen enempää neuvoa, rytmi ja järjestys sopii kaikille ikäluo­kille ja kaikille yhteis­kun­ta­luo­kille. Jos työn kokee vasten­mie­li­seksi, kuluttaa se paljon enemmän.

Työ ei ole Airan mukaan häntä kulut­tanut. Elämä on tuonut eteen monia haasteita, mutta ilmeisen tunneä­lyk­käänä ihmisenä hän on selvinnyt. Sellainen ajatus pälkähtää päähäni, kun katson tätä ryhdi­kästä mustiin pukeu­tu­nutta naista, joka nauraa haastat­telun aikana paljon. Ei missään tapauk­sessa itsekes­kei­sesti omaan napaansa tuijottaen, vaan surun keskel­läkin, ilosta.

Leena Häkkinen