Ovikello soi Helsingissä Bulevardilla ja huoneiston emäntä, ikinuorekas Aira Samulin, yrittäjä ja julkisuuden ammatti­lainen, avaa oven. Hän halaa tulijaa heti mutkattomasti ja pyytää peremmälle.

 

 

Asetumme salin soh­valle erk­keri-­ik­ku­noista sii­vi­löi­ty­vään valoon ja juomme teet. Lai­tan nau­hu­rin päälle ja ryh­dymme yhdessä poh­ti­maan, mikä on teh­nyt 91-vuo­ti­aasta Aira Samu­li­nista sel­lai­sen ihmis­ten koh­taa­jan, että hänen Hyr­sy­län mut­kassa sijait­se­van matkailu­kohteensa vie­ras­mää­rät sen kuin lisään­ty­vät ja täällä Bule­var­dilla, ”Airan tari­na­sa­lon­gissa”, vie­rai­lee kym­me­niä ryh­miä vuo­dessa.

– Kyllä se siitä läh­tee, ettei muista itseänsä ole­van ole­mas­sa­kaan. Vaan kes­kiössä on se toi­nen hen­kilö, tai he, Aira aloit­taa.

– Jos­kus minulla on tuhat­kin ihmistä yhtä aikaa kat­so­mossa ja täy­tyy myön­tää – se on haas­tava koh­taa­mi­nen. Että se mitä ker­ron, sopisi heille kai­kille.

Hän pitää ohje­nuo­ra­naan haus­kaa sanon­taa, joka ei kui­ten­kaan ole vitsi ollen­kaan:

– Ihmis­ten pitäisi unoh­taa se oma napa, Aira sanoo pai­nok­kaasti.

Huomaavaisuutta muita ja itseä kohtaan

Aira sai jo koti­kas­va­tuk­ses­saan perus­ar­vot huo­maa­vai­suu­desta toi­sia ihmi­siä koh­taan. Hänestä on tär­keää, että jokai­nen antaa myös itses­tään jota­kin koh­da­tes­saan uuden ihmi­sen. Mutta sii­nä­kin on rajansa. Sen Aira Samu­lin tie­tää elet­ty­ään hur­jan viime vuo­den 2017.

– Se oli Suomi 100 ja minä 90, ja niin minua halut­tiin joka paik­kaan. Halut­tiin kuulla van­hoja muis­toja ennen sotia, sodan aikana ja sodan jäl­keen. Minulla oli niin pal­jon muis­tel­ta­vaa, että se meni yöuniin­kin.

Aira Samu­lin tunsi vel­vol­li­suu­dek­seen mennä kaik­kiin tilai­suuk­siin, eten­kin sota­ve­te­raa­ni­juh­liin, onhan Airalla sota­ve­te­raa­ni­tun­nus itsel­lään­kin. Hän työs­ken­teli pik­ku­lot­tana ennen sotia, ja isona lot­tana sodan aikana. Aira tunsi juh­lissa ole­vansa isän­maan asialla, vaikka koko­nai­suu­des­saan vuosi oli stres­saava.

– Kun vuosi oli ohi, tuli minulle nyt keväällä aivoin­farkti. Onneksi infarkti oli niin lievä, että siitä ei ole minulle hait­taa, Aira ker­too ilmi­sel­västi kii­tol­li­sena paran­tu­mi­ses­taan.

– Elämä pitää elää tai­dolla, eikä pitäisi uhrau­tua lii­kaa. Siinä käy itselle huo­nosti eikä muille käy sen parem­min, Aira sanoo ja ker­too päät­tä­neensä, että nyt hänen­kin elä­määnsä tulee muu­tos.

– Minulla on Hyr­sy­län mutka, jonka olen sää­tiöit­tä­nyt. Sää­tiön hoi­ta­mi­nen ja talou­del­li­set asiat hoi­dan, mutta joka paik­kaan mene­mi­nen, siinä tulee nyt vähän rajoja, hän sanoo.

Vapaaehtoistyössä

Muut ihmi­set ovat pal­jon kiin­nos­ta­vam­pia kuin minä itse, sanoo Aira, joka on työs­ken­nel­lyt laa­jasti vapaa­eh­tois­työssä sosi­aa­lia­lalla vam­mais­ten, van­hus­ten, mie­len­ter­vey­son­gel­mais­ten ja nuor­ten kanssa puhu­mat­ta­kaan töis­tään muo­tia­lalla ja tans­si­kou­lun vetä­jänä.

Itsea­siassa Aira on hyvin häm­mäs­ty­nyt siitä, että oltu­aan nuo­ri­soi­doli 1960‑, 1970- ja 1980-luvuilla, hän tun­tee ole­vansa myös nykyi­sen nuo­ri­son kiin­nos­tuk­sen kohde. Kävel­les­sään kadulla, nuo­ret tule­vat jut­te­le­maan hänelle ja otta­vat sel­fieitä hänen kans­saan.

– Se on ällis­tyt­tä­vää. Tämä vain ker­too siitä, että nuo­riso on auki. He eivät tule kaik­ki­tie­tä­vänä ja ute­li­aana, Aira poh­tii.

Ute­liaista ihmi­sistä hän ei pidä, sillä ute­liai­suus on ”itse­kästä”. Aira myön­tää, että aikuis­ten vas­tuu ja vai­keu­det voi­vat viedä aukio­lon ilon, mutta silti. Hän perään­kuu­lut­taa myös huo­maa­vai­suutta siinä, miten ihmi­siä lähes­ty­tään.

Elämä pitää elää taidolla, eikä pitäisi uhrautua liikaa.

– Olen näh­nyt van­hain­ko­dissa, kun eräs hen­kilö meni tök­säyt­täen, että ”mitäs se Miina”, niin van­hus pot­kaisi. Ja ajat­te­lin, että juman­kauta, noin pitäisi tehdä jus­tiinsa!

Tämä ei tar­koita, että Aira hyväk­syisi väki­val­lan, mutta toi­sen rajo­jen kun­nioit­ta­mi­nen pitäisi olla hänestä itses­tään sel­vää. Niin kuin sen­kin, että vai­keassa elä­män­ti­lan­teessa ole­van ihmi­sen koh­taa­mi­sessa pitäisi olla tark­kana. Var­sin­kin ammat­ti­lai­sen.

– Vai­keuk­sien kes­kellä elä­vien ihmis­ten herk­kyys­taso on niin kor­kea, että he näke­vät ilmei­den ja kai­ken läpi. Jos tuo­mit­set, niin se on vii­mei­nen nak­saus sille, jolla menee huo­nosti ja jonka itse­tunto on maassa.

Koh­ta­sipa sit­ten eläi­men, lap­sen, van­huk­sen, mie­li­sai­raan tai huu­mei­den käyt­tä­jän, Aira pyr­kii saa­maan koh­dat­ta­valle itse­tun­toa.

– Eikä se tar­koita sitä, että ”olet­pas sinä sitä ja tätä”, vaan kun se näkyy naa­masta, mitä ajat­te­lee. Kun ihmi­set oppi­si­vat sen! Ei tar­vitse kun aja­tella, kat­soa ja hyväk­syä se toi­nen, hän lisää.

Vahvaksi kasvanut

Nykyi­sin puhu­taan resi­liens­sistä eli sel­viy­ty­mis­ky­vyk­kyy­destä, joka tar­koit­taa hen­kistä vah­vuutta ja jous­ta­vuutta sekä vai­keuk­sien koh­taa­mista ja niistä sel­viy­ty­mistä. Aira Samu­li­nilla on sel­viy­ty­mis­ky­vyk­kyyttä mitä suu­ri­massa mää­rin.

– Minä olen kas­va­nut sel­lai­seksi. Syn­nyin mie­li­sai­raan äidin syliin, hän oli minusta riip­pu­vai­nen ja hän tukeu­tui minuun. Olin van­hin lapsi ja oli sel­vit­tävä. Siitä läh­tien minä olen pär­jän­nyt sillä, että olen kas­vat­ta­nut vah­vuutta ja vii­sautta.

Vii­saus tar­koitta Airan mukaan sitä, että ymmär­tää asiat ja että elä­mä­na­senne on oikein.

– Eikä sinulla ole sitä napaa. Muis­tu­tan aina siitä navasta. Napa edellä ei kan­nata mennä mihin­kään, mutta ei lii­oin nöy­ris­tellä, se on kama­lan näköistä, hän sanoo ja nau­raa taas iloi­sesti, ja antaa mie­les­täni kelpo elä­mä­noh­jeen meille kai­kille.

– Sel­viy­ty­mään oppii sel­viy­ty­mällä. Yhtä lailla kuin fyy­sistä kun­toa, niin sel­viy­ty­mis­tä­kin voi tree­nata. Eikä asen­noidu niin, että miten minulle nyt näin huo­nosti kävi? Ei me olla mitään sopi­musta tehty, mitä elä­mässä saa tapah­tua ja mitä ei.

Aira Samu­li­nin mie­lestä jär­jen otta­mi­nen käteen aut­taa myös. Yleensä kaik­keen.

Työn iloa

Ulkona sataa leh­tiä, keit­tiössä kah­vi­kup­pi­rivi odot­taa tari­na­sa­lon­gin vie­raita ja me poh­dimme Airan pit­kää elä­mää, sen monia vai­heita, iloja ja suruja. Suu­rin ilo ja suu­rin suru liit­tyy Airan tyt­tä­reen, Pir­joon, joka sai­ras­tui jo 15-vuo­ti­aana skit­so­fre­ni­aan ja kuoli äsket­täin, syys­kuun alussa.

– Puhun aina siitä, että työ on paras lääke. Äitini, joka jou­tui menet­tä­mään kah­dek­sasta lap­sesta viisi ja sit­ten mie­hensä sodassa, niin hänellä oli lause, ”työ on paras lääke”. Nyt kun tyt­tä­reni kuoli, äiti on tul­lut mie­leeni juuri tästä lauseesta, että työn avulla sel­viää. Työ pitää ihmi­sen koossa.

Jokaisesta työstä voi löytää uutta.

Ja työtä Aira Samu­lin on teh­nyt har­tia­voi­min ja tekee yhä. Esi­mer­kiksi yrit­tä­jänä hän on ollut kah­dek­salla vuo­si­kym­me­nellä, teko, josta hänet on pal­kit­tu­kin. Ruti­noi­tu­mista hänen mukaansa pitää kui­ten­kin varoa.

– Jokai­sesta työstä voi löy­tää uutta. Tekee sen joten­kin kau­niim­min tai jär­jes­tel­mäl­li­sem­min ja naut­tii siitä. Rytmi ja jär­jes­tel­mäl­li­syys ovat tär­keitä. Ja nyt en puhun ryt­mi­ta­justa vaan elä­män­ryt­mistä. Vaikka en halua sen enem­pää neu­voa, rytmi ja jär­jes­tys sopii kai­kille ikä­luo­kille ja kai­kille yhteis­kun­ta­luo­kille. Jos työn kokee vas­ten­mie­li­seksi, kulut­taa se pal­jon enem­män.

Työ ei ole Airan mukaan häntä kulut­ta­nut. Elämä on tuo­nut eteen monia haas­teita, mutta ilmei­sen tun­neä­lyk­käänä ihmi­senä hän on sel­vin­nyt. Sel­lai­nen aja­tus päl­käh­tää pää­häni, kun kat­son tätä ryh­di­kästä mus­tiin pukeu­tu­nutta naista, joka nau­raa haas­tat­te­lun aikana pal­jon. Ei mis­sään tapauk­sessa itse­kes­kei­sesti omaan napaansa tui­jot­taen, vaan surun kes­kel­lä­kin, ilosta.

Leena Häk­ki­nen