Anna Komulainen on kokenut työnohjaaja, psykoterapiatyön ammattilainen ja sosiaalityöntekijä, joka sai syntymälahjana myönteisen elämänasenteen. Hän ohjaa asiakkaitaan etsimään mieluummin vaihtoehtoja kuin pysähtymään ongelmiin.

 

Psykiatri ja tutkija Eero Riikonen pohti jo 1990-luvulla väitös­kir­jassaan, kuinka tärkeää on päästä ongelma keskei­sestä puheesta voima­va­ra­kes­keiseen kieleen. Allekir­joitan tämän tarpeen, sanoo Anna Komulainen.

– Työnoh­jauk­sessa, kuten terapia­työs­säkin ryhdymme tietoi­sesti työstämään sitä, miten pääsemme ongelma-ajatte­lusta eteenpäin. Lähtö­kohdat onnis­tu­mi­sille ovat vaativat, jos pyöritään kieltei­syyden kehässä.

Myöntei­syyden lisäksi on toinenkin piirre, joka kuvaa Anna Komulaista. Hän nimittäin pitää ihmisistä ja pitää siksi työstään.

– Työnoh­jaajani Tom Erik Arnkil sanoi kerran, että työssämme pitää ajoittain siirtää syrjään opinnoista saatu teoriao­saa­minen ja menetelmät. Aivan ensim­mäi­seksi meidän täytyy tykätä ihmisistä, muutoin terapeutin tai työnoh­jaajan työssä ei voi toimia.

Tämä ohje sopii kaikille ihmis­suh­dea­loille neuvoksi: asian­tun­ti­juu­desta huoli­matta tärkeintä on olla ihminen ihmiselle. Mutta mikä neuvoksi niille, jotka eivät enää pidä työstään. Näitä ihmisiä Anna tapaa työssään työnoh­jaajana, toki työstään innos­tu­nei­takin.

– En ole vielä kohdannut ihmistä, joka ei hyötyisi työnoh­jauk­sesta. Työnoh­jauk­sessa saa pysähtyä miettimään työtä ja sen tekemistä luotta­muk­sel­li­sessa vuoro­vai­ku­tus­suh­teessa.

– Täällä ei tarvitse olla reipas vastuun­kantaja ja saa luvalla ja ohjauk­sessa siirtyä tietä­misen positiosta ei-tietä­misen positioon. Täällä kaikki tunteet ovat luval­lisia ja niistä voi puhua turval­li­sesti.

Palkansaajasta yrittäjäksi

Anna Komulainen on ollut päätoi­misena yrittäjänä vuodesta 2005 lahtien ja Helsin­gissä hän on työsken­nellyt reippaat viisi vuotta. Vastaanotto löytyy Helsingin Etu-Töölöstä.

Anna Komulainen opiskeli ensin lasten­hoi­ta­jaksi, sitten sosiaa­li­kas­vat­ta­jaksi ja valmistui lopulta Kuopion yliopis­tosta sosiaa­li­työn­te­ki­jäksi. Sosiaa­li­työn­te­kijänä työ keskittyi psykiat­ri­selle puolelle.

Sosiaa­li­työn­te­ki­jä­vuo­sinaan hän kiinnostui terapia­työstä ja työnoh­jauk­sesta sekä työyh­tei­söjen kehit­tä­mi­sestä. Palkka­työnsä rinnalle Komulainen perusti yksityis­vas­taanoton vuonna 1998 ja aloitti monivuo­tiset eri tasojen terapia­kou­lu­tukset. Komulai­sella on oikeus toimia psyko­te­ra­peuttina: yksilö-, pari- ja perhe­te­ra­peuttina sekä työnoh­jaajana ja työyh­tei­sö­kon­sulttina.

– Olin jo nuorena valtavan kiinnos­tunut yhtei­soista ja yhdessä tekemi­sestä. Kiinnostus ei ole hiipunut. Anna uskoo, että moniam­ma­til­linen tiimityö lisääntyy.

– Se on inspi­roi­vampaa, näkökulmia laajen­ta­vampaa ja turval­li­sempaa kuin yksin tai oman ammat­ti­kunnan kesken puurta­minen.

Kahden viikon sairausloman hinnalla voitaisiin kustantaa henkilölle vuoden kriisityönohjaus.

Ryhmä tukee oppimista ja mahdol­li­suutta ajatella sopivasti toisin. Sosiaa­li­työlle toiminta yli ammat­ti­kun­ta­ra­jojen antaa tilai­suuden tehdä sosiaa­li­työtä näkyväksi.

Työ vaatii keskittymistä ja pysähtymistä

– Työelämä on vaati­vampaa kuin takavuosina. On muutoksia, epävar­muutta, hekti­syyttä. Sosiaa­lia­lalla työyh­teisön jäsenet vaihtuvat, on epäpä­teviä, työ on ajoittain hyvin kuormit­tavaa, sanoo Komulainen.

Kun työ on jatku­vassa liikkeessä, on tärkeää muistu­tella mieleen mitä tehtäviä kukin on ensisi­jai­sesti palkattu tekemään. Komulainen korostaa kykyä pysähtyä, keskittyä ja rajata. Neuvo on tarpeen stres­saan­tu­neille ja ylikier­rok­silla käyville ihmisille.

– Siksi erilaiset mindfulness- ja rentou­tu­mis­har­joi­tukset ovat suosittuja ja hyvä tapa rauhoittua olemaan tässä ja nyt. Puhuminen ei olekaan se ainoa tapa työstää asioita työnoh­jauk­sessa.

– Käytän mielelläni muitakin toimin­nal­lisia menetelmiä ryhmissä, kuten monelle tuttua janatyös­ken­telyä. Siina työn ohjat­tavat asettuvat eri kohtiin kuvit­teel­lista janaa sen perus­teella, kuinka esimer­kiksi toissa menee.

– Janahar­joi­tuksen avulla pääsemme alkuun dialo­gissa luovimmin kuin ringissä istuen ja vuorollaan kuulu­misia kertoen – mikä saattaa jännittää ja tuoda mieleen kouluajan vuoro­no­dot­telut.

Työnoh­jaajana Komulainen pohtii sitä, miten työnoh­jauk­sessa läpikäydyt asiat näkyvät työ arjessa ja mitä työnte­ki­jöissä on työnoh­jauk­sessa tapah­tunut.

– Työnohjaus ei vaikuta siten, että työnohjaus keskus­telut ja työ arki olisivat ikään kuin eri palikoita. Siksi kannatan ryhmä- tai työpa­ri­ty­onoh­jausta, jolloin työnoh­jauk­sessa saatu anti on helpompi jakaa ja toteuttaa yhdessä työyh­tei­sössä.

Työelämän muutokset ja jatkuvat säästö­paineet ovat muuttaneet työnoh­jauksen takavuo­sista, jolloin työnoh­jaus­suhteet saattoivat kestää vuosia ja työnte­ki­jöillä oli mahdol­lisuus yksilö­työ­noh­jauksiin. Tällä hetkellä yksilö­työ­noh­jauksia saa lähinnä kriisi­työ­noh­jauksina.

– Yksilö- ja ryhmä­työ­noh­jauksia oli kerran kuukau­dessa, mikä on prosessin synty­misen kannalta suosi­teltava. Tänä paivana puhutaan pätkä­työ­noh­jauk­sesta, jota annetaan 2 – 3 kertaa puolessa vuodessa. Jos työnohjaus toteutuu vain muutaman kerran, on kysymys konsul­toin­nista, kertoo Komulainen.

– Onneksi on edelleen työyhteisöjä, joissa työnoh­jausta saa edelleen kerran kuukau­dessa tai kymmenen kertaa vuodessa ja usean vuoden ajan. Kovin lyhyet työnoh­jaus­jaksot ovat haasteel­lisia, silla prosessin synty­misen kannalta tarvitaan aikaa tutustua, rakentaa luotta­musta ryhmän jäsenten ja työnoh­jaajan kesken.

Työnohjaus ei vaikuta siten, että työnohjaus keskustelut ja työ arki olisivat ikään kuin eri palikoita.

Työhyvinvoinnin tueksi

Komulaisen mukaan työnohjaus voi ehkäistä työuu­pu­musta. Korjaus­liikkeet aloitetaan pienistä asioista: Anna sopii työnoh­jat­ta­viensa kanssa kahvi- ja ruoka­tuntien pitämi­sestä ja niiden kirjaa­mi­sesta kalen­teriin.

– Ääriti­lan­teessa tapaan kriisi­työ­noh­jaukseen passi­tetun työnte­kijän, joka lysähtää sohvalle eikä jaksa ensin puhua työstään mitään. Kriisi­työ­nohjaus saattaa olla viimeinen keino aukoa solmuja ennen sairaus­lomaa.

Valilla näitä tilan­teita kohda­tessaan Anna miettii, olisiko voitu tehdä jotain jo aiemmin:

Työpai­koilla huolehtia työka­ve­rista ja kysyä kuinka hän voi? Esimiehen on huoleh­dittava siitä, että työnte­kijät selviävät toistaan.

– Työnoh­jaajana ja työyh­tei­söjen kehit­täjänä ajattelen luonnol­li­sesti, ettei kenenkään pitäisi tehdä kuormit­ta­valla sosiaali- ja tervey­sa­lalla tai kasva­tus­teh­tä­vissä työtä ilman säännöl­listä työnoh­jausta.

Anna Komulainen luki taannoin Suomen työn ohjaajien järjes­tö­leh­destä Osvii­tasta artik­kelin, johon oli laskettu työnoh­jauksen vaihtoeh­tois­kus­tan­nukset.

– Vaikka työnohjaus maksaa, ovat työnte­ki­jöiden pitkät sairaus­lo­matkin iso kustannus. Laskelman mukaan kahden viikon sairaus­loman hinnalla kustan­net­taisiin henki­lölle vuoden kriisi­työ­nohjaus tai työyh­tei­sölle kahden vuoden ryhmä­työ­nohjaus. Tämä tieto on tarpeen muistaa, kun työnantaja miettii työnoh­jaukseen kohdis­tet­tavia määrä­rahoja.

Helena Jaakkola