Pitkästä kokemuksesta huolimatta Lapin päihdeklinikan johtaja Matti Virtanen pohtii yhä, mikä voima estää ihmistä löytämästä etsimäänsä onnea. Mikä saa ihmisen pahimmillaan tuhoamaan itsensä ja siinä mukana läheiset kanssakulkijansa.

 

AamuTV:ssä ker­rot­tiin, kuinka alko­ho­li­juo­mien koko­nais­ku­lu­tus on jo usean vuo­den ajan vähen­ty­nyt. Matti Vir­ta­sen kuun­te­lee uuti­sen ja toteaa, ettei hän ole huo­man­nut muu­tosta työssään.

− Kulu­tuk­sen lasku ei lii­oin näy polii­sin tilas­toissa tai päih­de­kuol­lei­suus­lu­ku­jen las­kuna. Kulu­tus kasau­tuu. Osa juo edel­leen pal­jon, jopa enem­män kuin aikai­sem­min. He ovat fyy­si­sesti ja psyyk­ki­sesti huo­nom­massa kun­nossa kuin ennen, kun tule­vat hoi­toon, Vir­ta­nen toteaa.

Vir­ta­nen on teh­nyt päih­de­työtä 40 vuotta. Hänen ensim­mäi­set asiak­kaansa oli­vat sodissa trau­ma­ti­soi­tu­neita, työnsä teh­neitä ja pato­lo­gi­sesti juo­via mie­hiä. Hei­dän lap­sensa, märkä suku­polvi, koki kes­kio­luen vapau­tu­mi­sen ja omak­sui alko­ho­lin sään­nöl­li­sen käy­tön. He tulivat
asiak­kaaksi seuraavaksi.

Märässä suku­pol­vessa alkoi näkyä nais­ten alko­ho­li­soi­tu­mi­nen. He muo­dos­ta­vat jo mel­kein kol­man­nek­sen koko asia­kas­kun­nasta. Alko­ho­lia käy­te­tään myös monen­lais­ten lääk­kei­den ohessa.
Alko­ho­lin koko­nais­ku­lu­tuk­sen lasku joh­tuu nuo­ri­son alko­ho­lin käyt­tö­tot­tu­mus­ten muu­tok­sesta. Mitä on tul­lut tilalle, kysyy Matti Virtanen.

− Huu­mei­den käyttö on lisään­ty­nyt tie­tyissä ikä­ryh­missä. Suh­tau­tu­mi­nen kan­na­bik­sen käyt­töön on hyvin libe­raa­lia. Työs­sämme näkyy nime­no­maan suo­nen­si­säis­ten ainei­den käyttö sekä vakava
sekakäyttö.

Hoito on vain hengen pelastusta

Ennen vuotta 1990 alko­ho­lin koko­nais­ku­lu­tus oli samalla tasolla kuin nyt. Tuol­loin Muu­ro­lassa oli 40-paik­kai­nen kun­tou­tus­lai­tos, ja sai­raa­lan puo­lella oli 18 kat­kai­su­hoi­to­paik­kaa. Nyt noin 126 000 väes­tö­poh­jassa on vain 12 lai­tos­hoi­to­paik­kaa. Samalla kun ongel­mat ovat moni­mut­kais­tu­neet, hoito on viety alas.

Ensimmäiset asiakkaat olivat sodissa traumatisoituneita, työnsä tehneitä ja patologisesti juovia miehiä.

− Vuo­sit­tain kun­tou­tus­lai­tok­sessa oli noin 350 hoi­to­jak­soa ja noin 10 000 hoi­to­päi­vää, hoi­to­jakso kesti kes­ki­mää­rin 28 päi­vää. Osas­to­kat­kolla oli lisäksi noin 4 000 hoi­to­päi­vää vuo­dessa. Tänä päi­vänä lai­tok­sissa on kun­tou­tuk­si­neen ja kat­kaisu– sekä vie­roi­tus­hoi­toi­neen vuo­sit­tain noin 200 hoi­to­jak­soa ja 2 200 hoi­to­päi­vää, joista jakso kes­ki­mää­rin 11 päivää.

Vir­ta­nen ei oikein tahdo uskoa, että ongel­mat oli­si­vat vähen­ty­neet samassa suh­teessa kuin asiak­kai­den saama hoito ja kun­tou­tus. Asia­kas, jota aikai­sem­min hoi­det­tiin neljä viik­koa, saa nyt
vii­kon maksusitoumuksen.

− Meillä on nykyi­sin liian vähän aikaa tehok­kaa­seen, suun­ni­tel­mal­li­seen kuntoutustoimintaan.
Toi­von, että hoi­toa­jat oli­si­vat yksi­löl­li­siä, kun­kin asiak­kaan tar­pei­den mukai­sia. Nyt pal­velu on enem­män tai vähem­män hen­gen pelas­ta­mista. Avo­hoi­to­kaan ei voi toi­mia tehok­kaasti ilman, että sillä on lai­to­sin­stru­mentti käytössään.

Elämme maassa, jossa jopa noin mil­joona ihmistä syö Kelan kor­vaa­mia psyykenlääkkeitä.
− Lääk­kei­den käyttö on lähes arki­päi­vää, ja nii­den käyt­töön liit­tyvä päih­de­käyttö verrattavissa
ihan mihin tahansa riip­pu­vuutta aiheut­ta­vaan väärinkäyttöön.

Päihdetyö kannattaa

Matti Vir­ta­nen on kut­su­mus­työssä, jossa hän aloitti nuo­ruu­den idea­lis­milla. Kyy­nik­koa hänestä ei ole tul­lut. Yhä edel­leen hän poh­tii suurta arvoi­tusta siitä, mikä voima estää ihmistä löy­tä­mästä etsi­määnsä onnea ja pahim­mil­laan jopa tuhoa­maan itsensä ja siinä mukana lähei­set kanssakulkijansa.

Osa päih­deon­gel­mai­sista ei ota hoi­toa vas­taan. Osa taas hoi­taa itse itsensä lait­ta­malla kor­kin yksin­ker­tai­sesti kiinni. Osa vähen­tää hoi­toon pääs­ty­ään juo­mista, osa lopet­taa kokonaan.
− Olemme yksi­löitä, joista toi­nen sel­viää, toi­nen ei. Meille kai­kille enim­mäk­seen aika rank­kaa, mutta toi­sille elä­män todel­li­suus on liikaa.

Päih­de­huolto tar­vit­sisi enem­män, sanoo Matti Virtanen.
− Päih­deon­gel­mista kär­si­vät ovat isiä, äitejä tai aina­kin jon­kun lap­sia. He vai­kut­ta­vat ympä­ris­tös­sään 10−15 ihmi­sen elä­mään. Päih­deon­gel­mat ovat niin sai­ras­tut­ta­via ja
inva­li­di­soi­via, että jo kan­san­ta­lou­del­li­sesti on mer­kit­tä­vää aut­taa var­hain ja ohjata elämänmuutokseen.

Päih­deon­gelma kul­kee usein käsi kädessä mie­len­ter­vey­son­gel­mien kanssa ja vai­keut­taa mie­len­ter­vey­son­gel­mien hoi­toa. Vir­ta­nen näkisi päih­de­työn mie­lui­ten ehkäi­se­vänä työnä, jolla estet­täi­siin yli suku­pol­vien mene­vät ongel­mat. Työ­hön tar­vit­tai­siin moniam­ma­til­li­sesti toteu­tet­tua kun­tou­tusta ja pit­kä­jän­nit­teistä rin­nalla kul­ke­vaa tukea.

− Ihmi­sellä on addik­tio­alt­tiutta. Vakava päih­deon­gelma per­heessä antaa mal­lin ja hei­kot eväät. Väi­tän, että pain­opiste on sosi­aa­li­sella perimällä.

Osa asiakkaista on niin huonokuntoisia, ettei edes pysty käyttämään avohoidon palveluja.

Matti Vir­ta­sen vai­kea kuun­nella niitä, joilla on yksin­ker­tai­sia totuuk­sia seli­tyk­sinä. Sel­lai­sia, että tie­tyn­tyyp­pi­nen hoito on teho­kas, että kyseessä on aivo­sai­raus tai tunne-elä­män sairaus.

− Minulle ihmi­se­lämä ei ole noin yksin­ker­tai­sesti seli­tet­tä­vissä. Se on sen sijaan varma, että rai­tis­tu­mi­nen on näillä ihmi­sillä elä­mästä sel­viä­mi­sen perus­e­del­ly­tys, mutta vain väline todel­li­seen toi­pu­mi­seen. Ensin pitää rai­tis­tua ja sit­ten elämä läh­tee järjestymään.

Oman elämänsä sankari

Suo­messa on eletty hyvin päih­de­kes­keistä ja päih­de­myön­teistä elä­mää vii­mei­set vuosikymmenet.
Päih­dea­lan ammat­ti­lai­sena Vir­ta­nen vas­tus­taa vii­nien ja vah­vo­jen olui­den tuon­tia ruokakauppaan.
− Se ei ehkä tuot­taisi uusia ongel­mai­sia, mutta var­masti pahen­taisi jo päihdeongelmaisten
ja hei­dän omais­tensa elämää.

Matti Vir­ta­nen uskoo port­ti­teo­ri­aan, sii­hen että mie­to­jen päih­tei­den käyttö toi­mii väy­länä vah­voi­hin päihteisiin.
− Port­ti­teo­ria näkyy asiak­kais­samme. Kaikki eivät tie­ten­kään narahda aineen riippuvaiskäyttäjiksi
eikä kai­kista alko­ho­lin käyt­tä­jistä tule ongel­ma­käyt­tä­jiä. Joukko ihmi­siä on vain alt­tiim­pia riip­pu­vuuk­sille, jos koh­talo sat­tuu sopi­vasti kol­hi­maan tai sosi­aa­li­nen ver­kosto vie mukanaan.

Ihmi­sellä on tarve kuu­lua ryh­mään ja toteut­taa sen nor­meja. Siksi käy­töstä on vai­kea irrottautua.
− Meillä on pal­jon puhuttu geneet­ti­sestä peri­mästä ja fysio­lo­gi­sesta riip­pu­vuu­desta, mutta väi­tän että vielä isompi kysy­mys on sosi­aa­li­nen riip­pu­vuus. Tähän perus­tu­vat itsea­pu­ryh­mien toi­min­ta­kin. Ollaan yhdessä sel­vin päin.

− Nar­ko­maani tai alko­ho­listi tie­tää, miten tuhoi­saa elä­mää hän elää. Aito välit­tä­mi­nen ja arvos­tus voi­vat olla rat­kai­seva askel toi­pu­mi­seen. Rait­tius­liik­keen pitäisi muo­dos­tua näke­myk­sel­li­sistä päih­de­työn­te­ki­jöistä ja hei­dän rin­nal­laan kul­ke­vista kokemusihmisistä

Riitta Aho­nen