Pitkästä kokemuk­sesta huoli­matta Lapin päihdekli­nikan johtaja Matti Virtanen pohtii yhä, mikä voima estää ihmistä löytä­mästä etsimäänsä onnea. Mikä saa ihmisen pahim­millaan tuhoamaan itsensä ja siinä mukana läheiset kanssakulkijansa.

 

AamuTV:ssä kerrottiin, kuinka alkoho­li­juomien kokonais­ku­lutus on jo usean vuoden ajan vähen­tynyt. Matti Virtasen kuuntelee uutisen ja toteaa, ettei hän ole huomannut muutosta työssään.

− Kulutuksen lasku ei liioin näy poliisin tilas­toissa tai päihde­kuol­lei­suus­lu­kujen laskuna. Kulutus kasautuu. Osa juo edelleen paljon, jopa enemmän kuin aikai­semmin. He ovat fyysi­sesti ja psyyk­ki­sesti huonom­massa kunnossa kuin ennen, kun tulevat hoitoon, Virtanen toteaa.

Virtanen on tehnyt päihde­työtä 40 vuotta. Hänen ensim­mäiset asiak­kaansa olivat sodissa trauma­ti­soi­tu­neita, työnsä tehneitä ja patolo­gi­sesti juovia miehiä. Heidän lapsensa, märkä sukupolvi, koki keskioluen vapau­tu­misen ja omaksui alkoholin säännöl­lisen käytön. He tulivat
asiak­kaaksi seuraavaksi.

Märässä sukupol­vessa alkoi näkyä naisten alkoho­li­soi­tu­minen. He muodos­tavat jo melkein kolman­neksen koko asiakas­kun­nasta. Alkoholia käytetään myös monen­laisten lääkkeiden ohessa.
Alkoholin kokonais­ku­lu­tuksen lasku johtuu nuorison alkoholin käyttö­tot­tu­musten muutok­sesta. Mitä on tullut tilalle, kysyy Matti Virtanen.

− Huumeiden käyttö on lisään­tynyt tietyissä ikäryh­missä. Suhtau­tu­minen kanna­biksen käyttöön on hyvin liberaalia. Työssämme näkyy nimenomaan suonen­si­säisten aineiden käyttö sekä vakava
sekakäyttö.

Hoito on vain hengen pelastusta

Ennen vuotta 1990 alkoholin kokonais­ku­lutus oli samalla tasolla kuin nyt. Tuolloin Muuro­lassa oli 40-paikkainen kuntou­tus­laitos, ja sairaalan puolella oli 18 katkai­su­hoi­to­paikkaa. Nyt noin 126 000 väestö­poh­jassa on vain 12 laitos­hoi­to­paikkaa. Samalla kun ongelmat ovat monimut­kais­tuneet, hoito on viety alas.

Ensimmäiset asiakkaat olivat sodissa traumatisoituneita, työnsä tehneitä ja patologisesti juovia miehiä.

− Vuosittain kuntou­tus­lai­tok­sessa oli noin 350 hoito­jaksoa ja noin 10 000 hoito­päivää, hoito­jakso kesti keski­määrin 28 päivää. Osasto­kat­kolla oli lisäksi noin 4 000 hoito­päivää vuodessa. Tänä päivänä laitok­sissa on kuntou­tuk­sineen ja katkaisu– sekä vieroi­tus­hoi­toineen vuosittain noin 200 hoito­jaksoa ja 2 200 hoito­päivää, joista jakso keski­määrin 11 päivää.

Virtanen ei oikein tahdo uskoa, että ongelmat olisivat vähen­tyneet samassa suhteessa kuin asiak­kaiden saama hoito ja kuntoutus. Asiakas, jota aikai­semmin hoidettiin neljä viikkoa, saa nyt
viikon maksusitoumuksen.

− Meillä on nykyisin liian vähän aikaa tehok­kaaseen, suunni­tel­mal­liseen kuntoutustoimintaan.
Toivon, että hoitoajat olisivat yksilöl­lisiä, kunkin asiakkaan tarpeiden mukaisia. Nyt palvelu on enemmän tai vähemmän hengen pelas­ta­mista. Avohoi­tokaan ei voi toimia tehok­kaasti ilman, että sillä on laito­sin­stru­mentti käytössään.

Elämme maassa, jossa jopa noin miljoona ihmistä syö Kelan korvaamia psyykenlääkkeitä.
− Lääkkeiden käyttö on lähes arkipäivää, ja niiden käyttöön liittyvä päihde­käyttö verrattavissa
ihan mihin tahansa riippu­vuutta aiheut­tavaan väärinkäyttöön.

Päihdetyö kannattaa

Matti Virtanen on kutsu­mus­työssä, jossa hän aloitti nuoruuden idealis­milla. Kyynikkoa hänestä ei ole tullut. Yhä edelleen hän pohtii suurta arvoi­tusta siitä, mikä voima estää ihmistä löytä­mästä etsimäänsä onnea ja pahim­millaan jopa tuhoamaan itsensä ja siinä mukana läheiset kanssakulkijansa.

Osa päihdeon­gel­mai­sista ei ota hoitoa vastaan. Osa taas hoitaa itse itsensä laitta­malla korkin yksin­ker­tai­sesti kiinni. Osa vähentää hoitoon päästyään juomista, osa lopettaa kokonaan.
− Olemme yksilöitä, joista toinen selviää, toinen ei. Meille kaikille enimmäkseen aika rankkaa, mutta toisille elämän todel­lisuus on liikaa.

Päihde­huolto tarvitsisi enemmän, sanoo Matti Virtanen.
− Päihdeon­gel­mista kärsivät ovat isiä, äitejä tai ainakin jonkun lapsia. He vaikut­tavat ympäris­tössään 10−15 ihmisen elämään. Päihdeon­gelmat ovat niin sairas­tut­tavia ja
invali­di­soivia, että jo kansan­ta­lou­del­li­sesti on merkit­tävää auttaa varhain ja ohjata elämänmuutokseen.

Päihdeon­gelma kulkee usein käsi kädessä mielen­ter­vey­son­gelmien kanssa ja vaikeuttaa mielen­ter­vey­son­gelmien hoitoa. Virtanen näkisi päihdetyön mieluiten ehkäi­sevänä työnä, jolla estet­täisiin yli sukupolvien menevät ongelmat. Työhön tarvit­taisiin moniam­ma­til­li­sesti toteu­tettua kuntou­tusta ja pitkä­jän­nit­teistä rinnalla kulkevaa tukea.

− Ihmisellä on addik­tio­alt­tiutta. Vakava päihdeon­gelma perheessä antaa mallin ja heikot eväät. Väitän, että painopiste on sosiaa­li­sella perimällä.

Osa asiakkaista on niin huonokuntoisia, ettei edes pysty käyttämään avohoidon palveluja.

Matti Virtasen vaikea kuunnella niitä, joilla on yksin­ker­taisia totuuksia selityksinä. Sellaisia, että tietyn­tyyp­pinen hoito on tehokas, että kyseessä on aivosairaus tai tunne-elämän sairaus.

− Minulle ihmiselämä ei ole noin yksin­ker­tai­sesti selitet­tä­vissä. Se on sen sijaan varma, että raitis­tu­minen on näillä ihmisillä elämästä selviä­misen perus­e­del­lytys, mutta vain väline todel­liseen toipu­miseen. Ensin pitää raitistua ja sitten elämä lähtee järjestymään.

Oman elämänsä sankari

Suomessa on eletty hyvin päihde­kes­keistä ja päihde­myön­teistä elämää viimeiset vuosikymmenet.
Päihdealan ammat­ti­laisena Virtanen vastustaa viinien ja vahvojen oluiden tuontia ruokakauppaan.
− Se ei ehkä tuottaisi uusia ongel­maisia, mutta varmasti pahen­taisi jo päihdeongelmaisten
ja heidän omais­tensa elämää.

Matti Virtanen uskoo portti­teo­riaan, siihen että mietojen päihteiden käyttö toimii väylänä vahvoihin päihteisiin.
− Portti­teoria näkyy asiak­kais­samme. Kaikki eivät tietenkään narahda aineen riippuvaiskäyttäjiksi
eikä kaikista alkoholin käyttä­jistä tule ongel­ma­käyt­täjiä. Joukko ihmisiä on vain alttiimpia riippu­vuuk­sille, jos kohtalo sattuu sopivasti kolhimaan tai sosiaa­linen verkosto vie mukanaan.

Ihmisellä on tarve kuulua ryhmään ja toteuttaa sen normeja. Siksi käytöstä on vaikea irrottautua.
− Meillä on paljon puhuttu geneet­ti­sestä perimästä ja fysio­lo­gi­sesta riippu­vuu­desta, mutta väitän että vielä isompi kysymys on sosiaa­linen riippuvuus. Tähän perus­tuvat itsea­pu­ryhmien toimin­takin. Ollaan yhdessä selvin päin.

− Narko­maani tai alkoho­listi tietää, miten tuhoisaa elämää hän elää. Aito välit­tä­minen ja arvostus voivat olla ratkaiseva askel toipu­miseen. Raittius­liikkeen pitäisi muodostua näkemyk­sel­li­sistä päihde­työn­te­ki­jöistä ja heidän rinnallaan kulke­vista kokemusihmisistä

Riitta Ahonen